what did you dream about?

Mun on vastenmielistä ajatella mun elämää tällä hetkellä, se on niin kuvottavan tylsää, mitäänsanomatonta ja yllätyksetöntä. Oon just niin väritön ja hajuton ihminen kuin mitä oon aina pelännytkin olevani.

Täällä asun, jossain suburbissa ihmisen kanssa, joka on turvallinen ja helppo, mut jota en rakasta, jota kohtaan en tunne minkäänlaista intohimoa ja joka suorastaan ällöttää mua tasaisin väliajoin omalla riskittömyydellään ja tylsyydellään.

Nään siinä sen mitä itsessäni en haluaisi nähdä, mut mut minkä tiedän itsessäni olevan, ja se aiheuttaa pahimmat kylmät väreet.

Inhoan työtäni. Se vois olla kuin mikä tahansa muukin paskaduuni ja siedettävää, mut työyhteisönsä takia en kestä sitä. Ihmiset siellä on pinnallisia, tyhmiä, rumia, sisäänpäin lämpeneviä ja surkean huumorintajun omaavia, en natsaa sinne enkä ees halua pitää niistä.

Koko elämäni oon vierittänyt muiden syyksi oman kurjuuteni, enkä ajatellut lopettaa tänään.

Ite lihon, oon ruma, katkera, vihainen ja väsynyt. Kaiken tän tein itelleni tiedostamattani, enkä osaa olla se tyttö joka toivoisin olevani.

Se rohkea, kaunis, osaava ja välitön.

Se sosiaallinen, itseensä uskova, rehellinen ja elämää rakastava.

On taas talvi, oksettavaa.

mardy bum

Ahaa -elämykset ovat hienoimpia. Mites tämä: Mua sattui niin paljon nähdä edes että T keskusteli sen entisen tyttöystävän tai entisen säädön kanssa jossain facebookissa, että mun oli pakko mennä ja kiinnostua ihan muista ihmisistä. Meidän suhde käytännössä kuoli siis siihen, että mä tietoisesti lopetin olemasta kiinnostunut. Menin ja valitsin ihastua muihin. Ja sitten se ihminen joka täällä odotti mua ja rakasti mua ja halusi mua alkoi tuntua ahdistavalta ja ällöttävältä.

Ja miksi kukaan enää haluaisi seurustella ihmisen kanssa, jota ei paskaakaan kiinnosta sun tunteet. Ihmisen kanssa joka juoksee muiden vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa yöt läpeensä jossain juomassa tai hyppää töissä juttelemassa elämän ja kuoleman asioista, siis paaaljon deepinpää shittiä kuin mitä se puhuu sun kanssa koskaan. Ja sitten kun se tulee kotiin se vaan tiuskii ja on äkäinen ja väistää kun sä yrität suudella sitä ja hehkuttaa miten hienoa oli töissä, miten siisti tyyppi tää Turunen on ja miten maailman herttaisin on Kalle ja kuinka Hämäläisen kanssa voi jutella ihan mistä vaan! Ei tietoakaan seksistä, miten sitä viitsisi edes yrittää kun toinen kääntää selkänsä heti kun valot menee kiinni ja työntää käden pois jos sitä yrittää edes halata.

Kyllä. Minä tapoin tämän suhteen.

bigmouth strikes again

Elämä ei oo ollut aikoihin yhtä masentavaa. Oon ihan paskana ja itkeskelen ilman syytä päivittäin, enkä osaa edes peittää sitä keneltäkään.

Pitäisi ottaa joku askel johonkin suuntaan, mutta pelottaa kaikki.

En voi hyvin nyt.

if theres any other way to spell the word it's fine with me

Kesän ensimmäisinä päivinä aina huomaa sen katkeran tosiasian, että olen l i h a v a.

Tuijotan itseäni peilistä pikkumekko päällä ja tuskastun ja ahdistun ja oloni on sietämätön. Heiluttelen jalkojani ja pakotan masokistisesti itseni katsomaan velttoja reisiäni ja tunkkeja sääriäni, jotka ovat muutoinki epänaisellisimman muotoiset sääret jotka olen nähnyt. Ojennan käsivarsia sivuille ja heilutan ojentajan alle jääviä läskejä inhoten, allit, milloin?

Kiristän mekkoa sivuilta ja puristelen sen läpi jenkkakahvojani ja vatsaani, kourin paniikinomaisessa tilassa punaiset läikät poskillani, melkein itkua tuhertaen. Milloin.

Ja niin kuin vartaloni muoto ei riittäisi aiheuttamaan elämää suurempaa ahdistusta, niin kerään lisäkurjuutta muista kehoni heikkouksista. Epätasaisen värisestä ihosta, e-pillerien lopettamisen jälkeisestä näppylärykelmästä dekolteella ja selässä, arvista käsivarsissani ja reisieni ulkosyrjillä, kasvojeni piirteistä ja kaikesta muusta pienestä ja epäolennaisesta ja silti juuri niistä asioista jotka merkitsevät enemmän kuin mikään muu.

Olen oh so kovin epävarma itsestäni ja oh so kovin ruma ja inhoan että olen ja inhoan että se merkitsee niin paljon.

sooner or later it's over, i just dont want to miss you tonight

Voi olla, että rakastan, mutta tuskin. Luultavasti kyse on vain siitä, etten tahdo olla yksin.

Ei se sitä tarkoita, ettenkö välittäisi - sillä välitän kyllä, kovasti -, mutta en tiedä riittääkö se, jos muuten on koko ajan niin hankala olla.

Tahtoisin niin kovin paljon osata rakastaa, mutta teen kaikista asioistani aina pakkomielteisiä ongelmia. Olen tehnyt niin sosiaalisen elämäni kanssa, perheeni kanssa, mahdollisten poikaystävien kanssa ja - oma henkilökohtainen lempparini - syömisen kanssa. Olisi naiivia olettaa, etten tekisi sitä myös elämäni ihmisen kanssa.

En tiedä miksi itsetuntoni on niin kurja, mutta ilmeisesti sen takia evään itseltäni kaiken mahdollisuuden onneen. Sekin pitäisi jotenkin ansaita, aivan kuten ruoka on pitänyt ansaita ja kuten rakkaus pitää ansaita.

Ja minä en todellakaan ole ansainnut.

Tulen varmasti katumaan ihan helvetisti, että sössin tämänkin oikeasti ihanan ja hyvän asian elämässäni. Mutta asia oli vaivannut minua ihan liikaa ollakseni ottamatta häntä esille. Se oli virhe, tietysti. Mutta virhe olisi ollut olla myös hiljaa.

Ehkä olet siitä yli, ehkä et. Sillä ei nyt enää ole väliä.

Nyt vaan opettelen olemaan yksin, koska kohta joudun.

so naive, yet so -

I'm fine

Näinä päivinä, kun ulkona tajuaa, että aurinko lämmittää sittenkin, ja että asfaltin on mahdollista olla kuiva, näinä päivinä jaksan jaksaa.

Olen ollut se ihminen, jolla ei ikinä ole mikään hyvin, se ihminen joka aina voivottelee, muttei tee hyvinvointinsa eteen mitään. Inhottavaa, mutta voivoi.

Keskellä synkintä bluesia kämppis sivaltaa, että masennun ihan liian helposti. "Sun asiat on loppupeleissä aika hyvin."

Miksi se loukkasi?

Olisin halunnut unohtaa koko lauseen, mutten voinut. Asiani ovat loppupeleissä aika hyvin. Itse asiassa vielä paremmin, aivan todella hyvin! Olen itse tämä draamanhakuinen, yleisen alavireinen pikku prinsessa joka rakastaa ryömiä omassa ankeudessaan ja heittäytyy sen armoille, ottaa siitä tekosyyn kaikkeen ja ahdistaa sillä paitsi itseään, myös kaikkia tärkeitä ihmistä ympärillään. Ihan kuin tahallani työntäisin ihmisiä pois luotani, ihan kuin en jotenkin ansaitsisi ketään heistä.

Asiat voisivat aina olla paremmin. Joka päivä löytää jotain, mitä haluaisi tai mikä tekisi onnelliseksi. Aina kun saavuttaa yhden unelman, toinen on jo valmiina jonossa. Niin se menee, ja niinhän sen kuuluukin mennä. Ilman unelmia ei olisi mitään mitä saavuttaa.

Todellista onnea on se, kun saan herätä arkiaamuna auringonvaloon silmäluomillani, minua rakastavan ihmisen halaukseen, juoda kahvia sängyssä ja tuntea itseni söpöksi ja ihanaksi.

Kaikki on hyvin. Olen ihan kunnossa.

Tämä blogi on ehkä näillä näkymin tullut tiensä päähän. Kuten tähänkin asti, jätän sen kuitenkin tänne. Kaikki tänne oksentamani(hehheh) paha olo on siis jatkossakin luettavissa. Jos ei muille, niin ainakin itselleni.

Ja ehkä palaan joskus kirjoittamaan jotain, jos tulee sellainen olo.

Kiitos kaikille ihanille, jotka olette lukeneet ja kannustaneet, etenkin pahimman bulimian aikana. Minä todella tarvitsin sitä.

- Ebba

EDIT// En ole kirjoittanut johonkin -what, kolmeen kuukauteen(??), mutta heti kun nk. sanon ääneen että lopetan blogin pitämisen päähäni iskee joku ihme paniikki ja turvattomuuden tunne. HOH HOH. Aika perustavanlaatuinen menetyksenpelko ja luopumisen tuska. Trust me, tämän tunteen tunnen.

Eli, ei mitään lopettamisia. Postauksia oletettavissa silti ehkä sen muutaman kuukauden välein. What can i say.

fair enough

Kaikkein epäreiluinta on se, että valitan ja raivaroin muille huonoa kuntoani ja syömisiäni. Ihan kuin olisi heidän velvollisuutensa kuunnella. Puran pahaa mieltäni, mutta yhä se vain tuplaantuu.
Mittailin itseni pitkästä aikaa. En ole levennyt viime vuodesta lainkaan, päinvastoin, vyötäröni on jopa kaventunut.

Nykyään on jo pitkiä kausia, jolloin syön mitä haluan, silloin kun on nälkä. En saa kurjaa mieltä aikaiseksi kokonaisen pitsan syömisestä, mutta toisaalta en syö paljon muutakaan, ja kalorit ovat ihan täysin normaalit. Välillä syön kunnon terveellistä ruokaa, kolmesta viiteen kertaan päivässä, enkä osaisi kuollaksenikaan laskea niiden kaloreita tai muistaa jokaista ainesta ruokani seassa. Se on normaalia.

Silloin tällöin havahdun neljänteen peräkkäiseen iltaan, jolloin mätän leffakarkkia poikaystävän kainalossa, ja vihastun. Jumittaudun peilin eteen ja estelen vihan kyyneliä tulemasta silmiini, tiuskin turhista asioista ja sulkeudun. Ja mikäkö on hätänä? Eikö sitä näe? Niin ettenkö ole syönyt jo tarpeeksi, eikä tarvitse valehdella, kyllä sen voi ääneen sanoa, olen lihava.
Ja auta armias, jos hän sanoo etten olekaan, että olen hyvä, olen hoikka. Suutun vain entistä enemmän.

Eikö se ole juuri kaikkein epäreiluinta?