Kaikkein epäreiluinta on se, että valitan ja raivaroin muille huonoa kuntoani ja syömisiäni. Ihan kuin olisi heidän velvollisuutensa kuunnella. Puran pahaa mieltäni, mutta yhä se vain tuplaantuu.
Mittailin itseni pitkästä aikaa. En ole levennyt viime vuodesta lainkaan, päinvastoin, vyötäröni on jopa kaventunut.
Nykyään on jo pitkiä kausia, jolloin syön mitä haluan, silloin kun on nälkä. En saa kurjaa mieltä aikaiseksi kokonaisen pitsan syömisestä, mutta toisaalta en syö paljon muutakaan, ja kalorit ovat ihan täysin normaalit. Välillä syön kunnon terveellistä ruokaa, kolmesta viiteen kertaan päivässä, enkä osaisi kuollaksenikaan laskea niiden kaloreita tai muistaa jokaista ainesta ruokani seassa. Se on normaalia.
Silloin tällöin havahdun neljänteen peräkkäiseen iltaan, jolloin mätän leffakarkkia poikaystävän kainalossa, ja vihastun. Jumittaudun peilin eteen ja estelen vihan kyyneliä tulemasta silmiini, tiuskin turhista asioista ja sulkeudun. Ja mikäkö on hätänä? Eikö sitä näe? Niin ettenkö ole syönyt jo tarpeeksi, eikä tarvitse valehdella, kyllä sen voi ääneen sanoa, olen lihava.
Ja auta armias, jos hän sanoo etten olekaan, että olen hyvä, olen hoikka. Suutun vain entistä enemmän.
Eikö se ole juuri kaikkein epäreiluinta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti