Tuijotan itseäni peilistä pikkumekko päällä ja tuskastun ja ahdistun ja oloni on sietämätön. Heiluttelen jalkojani ja pakotan masokistisesti itseni katsomaan velttoja reisiäni ja tunkkeja sääriäni, jotka ovat muutoinki epänaisellisimman muotoiset sääret jotka olen nähnyt. Ojennan käsivarsia sivuille ja heilutan ojentajan alle jääviä läskejä inhoten, allit, milloin?
Kiristän mekkoa sivuilta ja puristelen sen läpi jenkkakahvojani ja vatsaani, kourin paniikinomaisessa tilassa punaiset läikät poskillani, melkein itkua tuhertaen. Milloin.
Ja niin kuin vartaloni muoto ei riittäisi aiheuttamaan elämää suurempaa ahdistusta, niin kerään lisäkurjuutta muista kehoni heikkouksista. Epätasaisen värisestä ihosta, e-pillerien lopettamisen jälkeisestä näppylärykelmästä dekolteella ja selässä, arvista käsivarsissani ja reisieni ulkosyrjillä, kasvojeni piirteistä ja kaikesta muusta pienestä ja epäolennaisesta ja silti juuri niistä asioista jotka merkitsevät enemmän kuin mikään muu.
Olen oh so kovin epävarma itsestäni ja oh so kovin ruma ja inhoan että olen ja inhoan että se merkitsee niin paljon.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti