Täällä asun, jossain suburbissa ihmisen kanssa, joka on turvallinen ja helppo, mut jota en rakasta, jota kohtaan en tunne minkäänlaista intohimoa ja joka suorastaan ällöttää mua tasaisin väliajoin omalla riskittömyydellään ja tylsyydellään.
Nään siinä sen mitä itsessäni en haluaisi nähdä, mut mut minkä tiedän itsessäni olevan, ja se aiheuttaa pahimmat kylmät väreet.
Inhoan työtäni. Se vois olla kuin mikä tahansa muukin paskaduuni ja siedettävää, mut työyhteisönsä takia en kestä sitä. Ihmiset siellä on pinnallisia, tyhmiä, rumia, sisäänpäin lämpeneviä ja surkean huumorintajun omaavia, en natsaa sinne enkä ees halua pitää niistä.
Koko elämäni oon vierittänyt muiden syyksi oman kurjuuteni, enkä ajatellut lopettaa tänään.
Ite lihon, oon ruma, katkera, vihainen ja väsynyt. Kaiken tän tein itelleni tiedostamattani, enkä osaa olla se tyttö joka toivoisin olevani.
Se rohkea, kaunis, osaava ja välitön.
Se sosiaallinen, itseensä uskova, rehellinen ja elämää rakastava.
On taas talvi, oksettavaa.
2 kommenttia:
kiva kuulla susta pitkästä aikaa, edes jotain.
Tekis mieli sanoa että koitan skarpata tän kirjoittamisen kanssa, mut se olis ihan emävale. Ehkä koitan skarpata ja kirjoittaa jotain kunnollista silloin kun kirjoitan
Lähetä kommentti