inside out

what did you dream about?

2010-11-30T13:56:00.003+02:00

Mun on vastenmielistä ajatella mun elämää tällä hetkellä, se on niin kuvottavan tylsää, mitäänsanomatonta ja yllätyksetöntä. Oon just niin väritön ja hajuton ihminen kuin mitä oon aina pelännytkin olevani.

Täällä asun, jossain suburbissa ihmisen kanssa, joka on turvallinen ja helppo, mut jota en rakasta, jota kohtaan en tunne minkäänlaista intohimoa ja joka suorastaan ällöttää mua tasaisin väliajoin omalla riskittömyydellään ja tylsyydellään.

Nään siinä sen mitä itsessäni en haluaisi nähdä, mut mut minkä tiedän itsessäni olevan, ja se aiheuttaa pahimmat kylmät väreet.

Inhoan työtäni. Se vois olla kuin mikä tahansa muukin paskaduuni ja siedettävää, mut työyhteisönsä takia en kestä sitä. Ihmiset siellä on pinnallisia, tyhmiä, rumia, sisäänpäin lämpeneviä ja surkean huumorintajun omaavia, en natsaa sinne enkä ees halua pitää niistä.

Koko elämäni oon vierittänyt muiden syyksi oman kurjuuteni, enkä ajatellut lopettaa tänään.

Ite lihon, oon ruma, katkera, vihainen ja väsynyt. Kaiken tän tein itelleni tiedostamattani, enkä osaa olla se tyttö joka toivoisin olevani.

Se rohkea, kaunis, osaava ja välitön.

Se sosiaallinen, itseensä uskova, rehellinen ja elämää rakastava.

On taas talvi, oksettavaa.

mardy bum

2010-08-31T12:33:00.004+03:00

Ahaa -elämykset ovat hienoimpia. Mites tämä: Mua sattui niin paljon nähdä edes että T keskusteli sen entisen tyttöystävän tai entisen säädön kanssa jossain facebookissa, että mun oli pakko mennä ja kiinnostua ihan muista ihmisistä. Meidän suhde käytännössä kuoli siis siihen, että mä tietoisesti lopetin olemasta kiinnostunut. Menin ja valitsin ihastua muihin. Ja sitten se ihminen joka täällä odotti mua ja rakasti mua ja halusi mua alkoi tuntua ahdistavalta ja ällöttävältä.

Ja miksi kukaan enää haluaisi seurustella ihmisen kanssa, jota ei paskaakaan kiinnosta sun tunteet. Ihmisen kanssa joka juoksee muiden vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa yöt läpeensä jossain juomassa tai hyppää töissä juttelemassa elämän ja kuoleman asioista, siis paaaljon deepinpää shittiä kuin mitä se puhuu sun kanssa koskaan. Ja sitten kun se tulee kotiin se vaan tiuskii ja on äkäinen ja väistää kun sä yrität suudella sitä ja hehkuttaa miten hienoa oli töissä, miten siisti tyyppi tää Turunen on ja miten maailman herttaisin on Kalle ja kuinka Hämäläisen kanssa voi jutella ihan mistä vaan! Ei tietoakaan seksistä, miten sitä viitsisi edes yrittää kun toinen kääntää selkänsä heti kun valot menee kiinni ja työntää käden pois jos sitä yrittää edes halata.

Kyllä. Minä tapoin tämän suhteen.

bigmouth strikes again

2010-08-27T20:20:00.002+03:00

Elämä ei oo ollut aikoihin yhtä masentavaa. Oon ihan paskana ja itkeskelen ilman syytä päivittäin, enkä osaa edes peittää sitä keneltäkään.

Pitäisi ottaa joku askel johonkin suuntaan, mutta pelottaa kaikki.

En voi hyvin nyt.

if theres any other way to spell the word it's fine with me

2010-05-16T13:59:00.003+03:00

Kesän ensimmäisinä päivinä aina huomaa sen katkeran tosiasian, että olen l i h a v a.

Tuijotan itseäni peilistä pikkumekko päällä ja tuskastun ja ahdistun ja oloni on sietämätön. Heiluttelen jalkojani ja pakotan masokistisesti itseni katsomaan velttoja reisiäni ja tunkkeja sääriäni, jotka ovat muutoinki epänaisellisimman muotoiset sääret jotka olen nähnyt. Ojennan käsivarsia sivuille ja heilutan ojentajan alle jääviä läskejä inhoten, allit, milloin?

Kiristän mekkoa sivuilta ja puristelen sen läpi jenkkakahvojani ja vatsaani, kourin paniikinomaisessa tilassa punaiset läikät poskillani, melkein itkua tuhertaen. Milloin.

Ja niin kuin vartaloni muoto ei riittäisi aiheuttamaan elämää suurempaa ahdistusta, niin kerään lisäkurjuutta muista kehoni heikkouksista. Epätasaisen värisestä ihosta, e-pillerien lopettamisen jälkeisestä näppylärykelmästä dekolteella ja selässä, arvista käsivarsissani ja reisieni ulkosyrjillä, kasvojeni piirteistä ja kaikesta muusta pienestä ja epäolennaisesta ja silti juuri niistä asioista jotka merkitsevät enemmän kuin mikään muu.

Olen oh so kovin epävarma itsestäni ja oh so kovin ruma ja inhoan että olen ja inhoan että se merkitsee niin paljon.

sooner or later it's over, i just dont want to miss you tonight

2010-05-03T12:01:00.002+03:00

Voi olla, että rakastan, mutta tuskin. Luultavasti kyse on vain siitä, etten tahdo olla yksin.

Ei se sitä tarkoita, ettenkö välittäisi - sillä välitän kyllä, kovasti -, mutta en tiedä riittääkö se, jos muuten on koko ajan niin hankala olla.

Tahtoisin niin kovin paljon osata rakastaa, mutta teen kaikista asioistani aina pakkomielteisiä ongelmia. Olen tehnyt niin sosiaalisen elämäni kanssa, perheeni kanssa, mahdollisten poikaystävien kanssa ja - oma henkilökohtainen lempparini - syömisen kanssa. Olisi naiivia olettaa, etten tekisi sitä myös elämäni ihmisen kanssa.

En tiedä miksi itsetuntoni on niin kurja, mutta ilmeisesti sen takia evään itseltäni kaiken mahdollisuuden onneen. Sekin pitäisi jotenkin ansaita, aivan kuten ruoka on pitänyt ansaita ja kuten rakkaus pitää ansaita.

Ja minä en todellakaan ole ansainnut.

Tulen varmasti katumaan ihan helvetisti, että sössin tämänkin oikeasti ihanan ja hyvän asian elämässäni. Mutta asia oli vaivannut minua ihan liikaa ollakseni ottamatta häntä esille. Se oli virhe, tietysti. Mutta virhe olisi ollut olla myös hiljaa.

Ehkä olet siitä yli, ehkä et. Sillä ei nyt enää ole väliä.

Nyt vaan opettelen olemaan yksin, koska kohta joudun.

so naive, yet so -

I'm fine

2010-04-15T15:59:00.003+03:00

Näinä päivinä, kun ulkona tajuaa, että aurinko lämmittää sittenkin, ja että asfaltin on mahdollista olla kuiva, näinä päivinä jaksan jaksaa.

Olen ollut se ihminen, jolla ei ikinä ole mikään hyvin, se ihminen joka aina voivottelee, muttei tee hyvinvointinsa eteen mitään. Inhottavaa, mutta voivoi.

Keskellä synkintä bluesia kämppis sivaltaa, että masennun ihan liian helposti. "Sun asiat on loppupeleissä aika hyvin."

Miksi se loukkasi?

Olisin halunnut unohtaa koko lauseen, mutten voinut. Asiani ovat loppupeleissä aika hyvin. Itse asiassa vielä paremmin, aivan todella hyvin! Olen itse tämä draamanhakuinen, yleisen alavireinen pikku prinsessa joka rakastaa ryömiä omassa ankeudessaan ja heittäytyy sen armoille, ottaa siitä tekosyyn kaikkeen ja ahdistaa sillä paitsi itseään, myös kaikkia tärkeitä ihmistä ympärillään. Ihan kuin tahallani työntäisin ihmisiä pois luotani, ihan kuin en jotenkin ansaitsisi ketään heistä.

Asiat voisivat aina olla paremmin. Joka päivä löytää jotain, mitä haluaisi tai mikä tekisi onnelliseksi. Aina kun saavuttaa yhden unelman, toinen on jo valmiina jonossa. Niin se menee, ja niinhän sen kuuluukin mennä. Ilman unelmia ei olisi mitään mitä saavuttaa.

Todellista onnea on se, kun saan herätä arkiaamuna auringonvaloon silmäluomillani, minua rakastavan ihmisen halaukseen, juoda kahvia sängyssä ja tuntea itseni söpöksi ja ihanaksi.

Kaikki on hyvin. Olen ihan kunnossa.

Tämä blogi on ehkä näillä näkymin tullut tiensä päähän. Kuten tähänkin asti, jätän sen kuitenkin tänne. Kaikki tänne oksentamani(hehheh) paha olo on siis jatkossakin luettavissa. Jos ei muille, niin ainakin itselleni.

Ja ehkä palaan joskus kirjoittamaan jotain, jos tulee sellainen olo.

Kiitos kaikille ihanille, jotka olette lukeneet ja kannustaneet, etenkin pahimman bulimian aikana. Minä todella tarvitsin sitä.

- Ebba

EDIT// En ole kirjoittanut johonkin -what, kolmeen kuukauteen(??), mutta heti kun nk. sanon ääneen että lopetan blogin pitämisen päähäni iskee joku ihme paniikki ja turvattomuuden tunne. HOH HOH. Aika perustavanlaatuinen menetyksenpelko ja luopumisen tuska. Trust me, tämän tunteen tunnen.

Eli, ei mitään lopettamisia. Postauksia oletettavissa silti ehkä sen muutaman kuukauden välein. What can i say.

fair enough

2010-01-13T18:37:00.005+02:00

Kaikkein epäreiluinta on se, että valitan ja raivaroin muille huonoa kuntoani ja syömisiäni. Ihan kuin olisi heidän velvollisuutensa kuunnella. Puran pahaa mieltäni, mutta yhä se vain tuplaantuu.
Mittailin itseni pitkästä aikaa. En ole levennyt viime vuodesta lainkaan, päinvastoin, vyötäröni on jopa kaventunut.

Nykyään on jo pitkiä kausia, jolloin syön mitä haluan, silloin kun on nälkä. En saa kurjaa mieltä aikaiseksi kokonaisen pitsan syömisestä, mutta toisaalta en syö paljon muutakaan, ja kalorit ovat ihan täysin normaalit. Välillä syön kunnon terveellistä ruokaa, kolmesta viiteen kertaan päivässä, enkä osaisi kuollaksenikaan laskea niiden kaloreita tai muistaa jokaista ainesta ruokani seassa. Se on normaalia.

Silloin tällöin havahdun neljänteen peräkkäiseen iltaan, jolloin mätän leffakarkkia poikaystävän kainalossa, ja vihastun. Jumittaudun peilin eteen ja estelen vihan kyyneliä tulemasta silmiini, tiuskin turhista asioista ja sulkeudun. Ja mikäkö on hätänä? Eikö sitä näe? Niin ettenkö ole syönyt jo tarpeeksi, eikä tarvitse valehdella, kyllä sen voi ääneen sanoa, olen lihava.
Ja auta armias, jos hän sanoo etten olekaan, että olen hyvä, olen hoikka. Suutun vain entistä enemmän.

Eikö se ole juuri kaikkein epäreiluinta?

oh im in trouble again, arent i

2009-12-01T21:03:00.004+02:00

Likomärkä, musta talvi mustaa myös mieleni. En ole mihinkään tyytyväinen, en vartalooni enkä ajatuksiini, en yksinäisiin hetkiin enkä sosiaalisiin tapaamisiin. Itkeskelen ilman syytä ja vajoan pahan mielen tuottamaan itsesääliin lähes päivittäin. Harvassa ovat ne hetket, kun huomaan olevani vilpittömästi onnellinen.

Syön selittämättömään suruuni kermajäätelöä ja hunajaista teetä, vaikken ole makeuttanut juomiani enää vuosiin millään. Kannan kaupasta pussikaupalla nuudeleita, vaikka tiedän niiden kalorimäärät ja turhat tärkkelykset. Ostan töihin evääksi banaaneja ja jugurttijuomia, vaikka banaani on hedelmäksi huonoa, ja vaikka tiedostan jugurttijuomien sokeripitoisuudet paremmin kuin hyvin.
En liiku, vaikka selailen netistä joogasalejen sivuja ja luen maanisesti liikuntapainoitteisten lehtieni juoksu- ja kuntosaliartikkeleita.

Ja sitten ahdistun, kun puristan reittäni ja näen selluliitin alkavan valloituksen. Ahdistun, kun vatsani ei pysykään littanana. Ahdistun, kun rintani eivät mahdu kunnolla nykyisiin rintaliiveihini. Ahdistun.

daddys little girl

2009-10-28T10:25:00.005+02:00

Eilen kävelin kotiin sateessa ja mietin ankeita asioita. Ahdistuin vanhenemisesta ja itsenäistymisestä, mietin, että haluaisin aina olla se pieni ja naiivi tyttö, joka voi käpertyä syliin pakoon pahalta maailmalta. Haluaisin olla sinisilmäinen ilman paheksuntaa, haluaisin voida törttöillä juuri niin paljon kun on tarvis, ilman että joudun siitä edesvastuuseen. Tahtoisin saada anteeksi asioita silmiäni räpyttämällä ja nuoruuteeni turvautuen. En halua ottaa vastuuta itsestäni, vaan haluan heittäytyä muiden armoille ja odottaa, että joku pelastaa aina.

Itsenäinen, inhoan koko sanaa. Miksei ikuisesti voisi olla vaarin polvella istuva pikku tyttö, leikkiä kotia ja haaveilla elämästä tietäen, että siihen on vielä paljon aikaa.
En halua olla itsenäinen, enkä halua aikuistua. Haluan olla pikkuinen ja halattava, haluan, että joku peittelee illalla ja kuiskaa hyvää yötä, kauniita unia, nuku hyvin pieni. Ja haluan herätä tietoisuuteen, etten ole yksin, eikä minun tarvitse olla ja että uusi päivä avautuu turvattuna.

Ulkomaalainen tuttavani kysyi yksi päivä, miksi suomalaiset haluavat asua yksin. Mietin, mutten keksinyt kunnollista vastausta. Itse en ikinä haluaisi.

just three days for now

2009-10-20T23:11:00.000+03:00

Tästä tulee pisin viikko koskaan.
Voisin kuolla tähän ikävään.

sticky-and-sweet-one-night-tour

2009-10-19T21:42:00.003+03:00

Sadan hunajagramman jälkeen liikaa vettä ja viipale paahtoleipää. Enkö osaa koskaan lopettaa?
En jaksa tuntea edes syyllisyyttä, armahdin itseni lukemalla hunajan terveysvaikutuksista netistä.

Paradoksaali minä. Olen enemmän terve bulimiastani kuin koskaan, mutta en olekaan siitä iloinen. Niin syvästi kuin inhosinkaan joka ilta toistuvaa ahmimis-oksentelukierrettä, niin syvemmin luulen inhoavani saamatonta oloani.
En edes ahmi. Syön kai aika samoin kuin normaalisti ihmisen kuuluu syödä. Mutta kun.

Suostuttelin kämppiksen ostamaan kanssani kuukausikortin uimahalliin. Viisi kertaa viikossa uintia on sopivan kevyt töytäisy pieneen laihtumiseen.

Ei sillä että haluaisin olla buliminen. Laiha minä haluan olla.

love, emergency

2009-10-17T23:19:00.002+03:00

Olen itkenyt tänään silmät päästäni, ihan vain koska lähdet hetkeksi pois.
Ei sen pitäisi olla surullinen asia, se on sinun kesälomaviikkosi jonka pidät syksyllä, vietät ystäviesi kanssa.
En olisi osannut odottaa, että eroaminen näinkin lyhyeksi aikaa saattaisi olla näin hankalaa. Sanoin, että parasta lähdössäsi on se, että tulet takaisin, ja tarkoitin sitä. Olen se epätoivoisen rakastunut tyttöystävä, joka odottaa hyvänyön-soittoasi joka ilta ja joka laskee päiviä, ei -tunteja, siihen että palaat.
Minä itkin, vaikken osaisikaan myöntää sitä. Itkin, enkä myöntäisi, vaikka näitkin sen ilman epäilystä. Sori, ryöstin hupparisikin mukaani. Jotta voisin haistella tuoksuasi ennen nukkumaan menoa ja kuvitella sinut vierelleni.

Olen itkenyt tänään ja syönyt sokeria suruuni. Olen itkenyt ja hävennyt, itkenyt ja lihonnut, itkenyt ja luvannut, että seuraavat yhdeksän päivää laihdutan jotta olisin näteimmilläni kun tulet takaisin.

Minä halusin. Ja sain. Ja arvostan, aivan sairaasti, vaikken ymmärräkään osoittaa sitä.
Minun vuodatukseni minulle itselleni sinusta, ensirakkaudestani.

Ei me ikuisesti säilytä, ja sitä juuri pelkäänkin, mutta osaisinpa rakastaa sinua juuri nyt vähän spontaanimmin.

bit of a bad person (to myself?)

2009-10-06T17:39:00.002+03:00

Ahmin. En ole tehnyt sitä kunnolla ja harkitusti aikoihin, mutta tänään löysin itseni lähikaupan edestä tupakalta, yrittäen muka korvata savuilla syömisen tarvetta, vaikka tiesinkin sen olevan turhaa. Jätin puoleksi poltetun savukkeen asfaltille ennen kuin sujahdin kaupan lämpöön ja leivonnaisten tuoksuun.
Jäätelöaltaalla mietin litran ja puolenlitran pakkausten välillä, jahkailin ja mietin miltä eriväriset jäätelöt näyttäisivät oksennettaessa. Valitsin 390 grammaa Daim-jäätelöä ja ostin uuden hammasharjan.
Kotona ahdoin puoli pussia jäisiä mustikoita kurkusta alas ennen kuin avasin umpijäisen jäätelöpakkauksen. Lusikallinen lusikallisen perään, ei edes maistunut hyvältä.

Tietysti oksensin. Miten helposti viileä massa valuikaan kurkusta ulos, samettisena ja paljon paremman makuisena kuin syödessäni sitä. Ihan oikeasti nauroin kun pesin käsiäni, valmiina työntämään loputkin jäätelöt ulos sisuksistani. Mustikatkin tulivat, yllättävän nopeasti. En muista milloin olen ollut viimeksi yhtä tyytyväinen itseeni.

Toki olisi edunmukaista sanoa, että häpeän ja että kaduttaa.
Mutta ei edes kaduta.
Hymyilyttää.

crossroads

2009-10-05T15:31:00.002+03:00

Koitan kerätä jostain intoa laihtumiseen. Motivoin itseäni kuvilla itsestäni hoikimmillani, ahmin jokaisen omistamani lehden liikunnasta ja laihdutuksesta vuosien varrelta, luen netin laihdutuspalstoja ja kertaan päässäni kaikkea sitä tietoa ravitsemuksesta jota olen imenyt hullun lailla itseeni viimeiset viisi vuotta.
Samalla syön liikaa keksejä ja juon pikakahvia, lupailen päässäni loppuillan syömättömyyttä ja tukehdun omaan ristiriitaisuuteeni.

Fantasoin päivät pitkät tiiviistä treeniohjelmasta ja rautaisesta juoksukunnosta, mutta ajatuskin lenkille lähdöstä tainnuttaa suoraan sängyn pohjalle.

Tuntuu kuin olisin jossain taitekohdassa. Tunnen koko ajan pakottavampana tarpeena aloittaa liikunnan hallitusti, syödä äärifiksusti ja laihtualaihtualaihtua konkreettisesti. Joko masennun omaan saamattomuuteeni tai sitten oikeasti teen jotain oman mielenrauhani eteen.

Päivistä kiinni.

size me down

2009-09-29T23:09:00.002+03:00

Pitäisi tehdä päätöksiä. Tajuta lopettaa turhat sokerit, ja saada jostain halu jättää kaikki turha syömättä. Pitäisi karsia aterioiden määrä kolmeen, korkeintaan neljään, ja pitäisi osata syödä silti mahdollisimman monipuolisesti.

Osaisinpa laihduttaa ilman ketoosia ja oksentelua, kiinteytyä ilman sairaalloista liikuntavimmaa, joka vaan saa minut kipeäksi. Osaisinpa kulkea sitä kuuluisaa keskitietä, enkä vain poukkoilla äärmmäisyyksien välillä.

Haluan laihtua. Siinä kaikki mihin pyrin.

what just happened?

2009-09-16T18:01:00.003+03:00

Morkkis.
Puoli kiloa broilerfileetä, ruokailijoina minä ja minä itse.
Pahaa.
Kaloreita käsittämätön kasa, aivan turhaan.
Oksentaisin.
Jos.
Kämppis.
Ei.
Olisi.
Täällä.
Tänään.
Nyt.

Menen juomaan tämän inhon itsestäni ulos.

non-sense

2009-09-12T12:27:00.003+03:00

Kun ottaa huomioon, kuinka helvetin ihastunut olenkaan, ja miten älyttömästi liikaa haluan olla T:n kanssa, niin ei voi ymmärtää miksi angstaan hänen kanssaan kuten eilen illalla angstasin.
Kaikki oli hyvin, oltiin lähdössä baareilemaan, ja oli niin kivaa. Sitten aivan puun takaa alankin ahdistelemaan, makoilen kasvot seinään päin ja tunnen sen kauan sitten unohdetun paniikkiahdistuksen tekevän tuloaan. Pyristelen irti pienemmästäkin kosketuksesta, sulkeudun ihan täysin - kuinka vihaankaan itseäni kun olen tuollainen - en osaa vastata kysymykseen mikä sulla on.

Mikä mulla on?

Panikoin, istuin rappukäytävässä ja harjoittelin hengittämään, estelin itkua ja inhosin, häpesin, kaduin. Pusu. Saako suhun koskea?
Saako?

Sori, oon ehkä maailman sitoutumiskammoisin.

hundred stories of my life

2009-09-07T12:19:00.003+03:00

Kuume ja maailman kipein kurkku, litratolkulla räkää aivoissa ja nielussa.
Menkat ja sairain alavatsakipu muutamaan kuukauteen.
Jäykät raajat ja kipuilevat lihakset.

Sata tarinaa ruuasta jota syön. Täynnä tässä nimenomaisessa tekstissä.
Niin paljon?

and maybe one day we'll get it right

2009-08-30T17:38:00.004+03:00

Tämän tiesitte.

Inhoan vartaloni jokaista muotoa, löydän parhaistakin osistani valitettavaa ja surkeutta, olen varustettu huonoimmalla itsetunnolla ja kompleksoin kropastani vähintäänkin kerran tuntiin. Pingotanpingotan, enkä osaa rakastaa itseäni, tuskin koskaan opinkaan, mutta se ei ole merkityksellistä. Mikä on relevanttia, on se, että haluan laihtua ja että aion laihtua. Period.

Ja nyt seuraa paljastus.

Olen seurusteleva nainen. Ja maailman onnellisin siitä.

biggie

2009-08-27T21:33:00.004+03:00

Laihdun.

Ajatuksissani oksennan kahvijugurttia ja aamun patonkia, kurlaan kurkussani maitoa ja muroja, puristan vatsastani banaaneja, pastaa.

Syönkö liikaa vai juuri tarpeeksi, miksen pidä lukua syömistäni suupaloista, miten olen osannut elää epätietoisuuden kanssa?
Välistä tunnistan sen riepovan vanteen pääni ympärillä, mikä hillitön ärsytys, olen ISO, miksi.
Inhoaninhoan, aivan hirveästi!
Siirrän kätesi pois, kun se liikkuu liian lähelle vatsaani. Vedän napaa sisään ja häpeän.

Syyskuun alku on kuntosalin uusi syntymä. Tulen sinne pahimpaan sumaan, kun kukaan ei pysty kiinnittämään huomiota.

Vatsani on suuri ja piukea, hengittäminen ihan juuri niin vaikeaa kuin silloin ennen. Miten ruma tapa ahmiminen onkaan, ja kuinka helppoa siihen on palata.

suffering in happines

2009-08-23T15:40:00.003+03:00

Ihmissuhdeongelmia:

Pidän hänestä ihan hirveän paljon, aivan liikaa. Vietän viikonloput hänen sängyssään, lusmuan hänen nurkissaan sunnuntai-illat läpeensä. Jaksan yhä vain ihmetellä miten en ole ahdistunut hänen seurastaan, haltioidun ajatuksesta, että mahdollisesti olisinkin kykeneväinen vakiintumaan, rakastumaan, antamaan jollekin jotain itsestäni ilman ahdistusta ja sulkeutumista. Olen kiintynyt hänen silmiinsä, hiuksiinsa, hänen käsivarsiinsa ympärilläni, huuliinsa niskassani, hänen hellyyden osoituksiinsa ja lämpimiin sanoihinsa.

Eniten pelkään menettämistä. Kuinka muka voisin mennä täysillä tähän mukaan, kun en mitenkään jaksa uskoa onneani. Miksi ihminen, joka saisi kenet haluaisi, ottaisi vakavissaan minut? En jaksa ymmärtää mitä hän näkee minussa.

-10 kiloa ja saattaisin ehkä tajutakin.

much too soon

2009-08-06T18:15:00.001+03:00

En varmasti koskaan anna sinulle anteeksi sitä miten huonohuonohuono äiti olet minulle ollut.

when i see you smile

2009-08-03T20:02:00.003+03:00

Valehtelisin, jos väittäisin etten ahdistelisi kroppani ulkonäöstä edes kerran päivässä, mutta muuten elämä on toistaiseksi aika auvoisaa.
Olen ehkä aika tosi ihastunut, ja vastoin normaaleja tapojani en ole ihan heti juoksemassa karkuun kun joku osoittaa olevansa kiinnostunut minusta.
En ole ahminut, enkä ole jaksanut uhrata joka ikistä (enkä edes joka toista) ajatustani ruoalle.
En ole pahemmin panikoinut (okei, eilen oli lähellä, mutta selvitin sen tilanteen i t s e, ja se paransi itsetuntoani ihan hillittömästi. Minä osaan. Jumalauta!) ja olen pärjäillyt vaikken ole popsinut niitä pienenpieniä valkoisia onnellisuudentuottajiakaan.
Blogi ei oikein palvele tarkoitustaan kun olen näin --- hyväntuulinen.

Palailen asiaan kun masentaa taas. Kuitenkin ennen pitkää niin käy - turhahan tässä nyt yltiöpositiiviseksi on käydä.

altought i drink too much

2009-08-01T15:22:00.002+03:00

Ei ylensyöntiä, ei ahmintaa, ei oksentamista eikä ahdinkoon syömistä lääkkeenä. Pihtailen syömisen kanssa kuin kehitysmaalainen, ja jätän ruokaa lautaselle juuri niin kuin yltäkylläisyydessä elävä länsimaalainen vaan voi. Huijaan kehoani pieniin ruokamääriin, syön kolmisen kertaa päivässä ja kutistan mahalaukkuani niin, ettei enempää tarvitsekaan.
Olen hemmetin tyytyväinen tähän tilanteeseen.

Otsikko kertoo asian varjoisamman puolen, mutta pikkuvikoja.

the most beautiful moment in the whole world

2009-07-25T15:18:00.003+03:00

Istuin keskellä kaipausta öisen järven edessä, kuivalla laiturilla, veden lainehtiessa hiljaa silmieni alla. Sytytin illan seitsemännen tai kahdeksannen tupakan siitä askista jonka olin ostanut pahinta ahdistusta varten. Kuuntelin sivusta kaikuvia juhlan ääniä, yössä jumputtavaa musiikkia ja ihmisten puheensorinaa. Vedin savua keuhkoihini ja halusin itkeä kaikkea menetettyä ja kaikkia tulevia menetyksiä.
Samalla hetkellä kun puhalsin savuverhon ilmaan, taivas päätti itkeä puolestani. En olisi edes tajunnut sadetta, joka alkoi silmänräpäyksessä yllättävän voimakkaana, ellen olisi istunut laiturilla ja nähnyt järven kirkasta pintaa rikkovia pisaroita. Päässäni pyristeli haikeus, ajatus siitä, etten koskaan halua unohtaa tuota hetkeä. Itkemisen sijasta yhtäkkiä olikin helppo hymyillä.

Tumppasin tupakan kastuneeseen laituriin ja juoksin takaisin juhlien keskiöön, missä Janne ja tyttö nauroivat yhdessä, eikä se tuntunutkaan enää ihan niin pahalta.

forever young

2009-07-16T16:29:00.003+03:00

Täytin tänään 18. Olen täysi-ikäinen, täysivaltainen, lain mukaan aikuinen ihminen. Sisälläni rimpuilee tämä pieni tyttö joka haluaa pysäyttää ajan, en minä tunne itseäni yhtään aikuiseksi.

Haluan saada anteeksi tyhmyyksiä ja kokemattomuuttani ikäni perusteella ja haluan pystyä tukeutumaan aikuisiin, siihen, että kyllä joku aina pelastaa pulasta.
Haluan olla viattomasti naiivi, ilman että sitä paheksutaan.
Haluan nukkua kesät läpeensä enkä huolehtia velvollisuuksista ja vastuusta.
Haluan olla nuori ja ylpeä, luulla että elän ikuisesti, sinisilmäinen ja spontaani.
Missään tapauksessa en halua olla aikuinen.

Pidän viimeisiin asti kiinni nuoruudestani. Tämä vuosi, tämän elämän viimeinen vuosi, jolloin voin vain leikkiä juhlivani täysikäistymistäni päivästä toiseen, uudestaan ja uudestaan, toivoa, että mikään ei muutu ja että kaikki muuttuu. Peittää silmäni vakavuudelta ja siltä totuudelta, että yksin täällä seistään. Jokainen pelaa omaa peliään, ja viimeistään tässä vaiheessa kuuluisi tehdä ensimmäinen siirto.

Koska olen ihminen, jolle jo pelkkä syöminen tuottaa tuskaa ja elämä on ainostaan valintoja kahden asian välillä, teen listan itselleni tärkeistä asioista. Minulla on vuosi aikaa toteuttaa ne ajatukset, jotka mielessäni yhdistän vapauteen ja nuoruuteen. Ja ehkä vuoden päästä voin päästää irti ikuisesta lapsuudesta, tai, no, ehkä väitän, että täytän 17 vuoden 2010 heinäkuussa.

Ikäkriiseileekö kukaan muu näin aikasin??

hurt

2009-07-14T12:37:00.004+03:00

Eniten loukkaa äidin sanomiset, vihjailut pyöristyneestä vartalosta ja letkautukset laiskistumisesta sekä huonosta kunnosta. Jokainen itseriittoinen mutina siitä, etten ole harrastanut koko kesänä lainkaan liikuntaa, ja jokainen piikikäs kommentti kesken jäätelönsyöntini saa minut raivoisalle puolustuskannalle. Mieleni tekisi nauraa hänen säälittäville kävelylenkeilleen, väittää viimeiseen hengenvetoon saakka, että kyllä minä liikun ja valehdella -ei vain hänelle, vaan itselleni myös - että kuntoni on rautaa, oli talvella ja yhä on.
Hänen jokaisen alentavan, loukkaavan, myrkyllisen kommenttinsa jälkeen haluaisin vain kiljua, että mitä se hänelle kuuluu, mitä vittua se sinulle kuuluu millainen minun kehoni on, ja päässäni risteilee tuhat lupausta paremmasta itsekurista ja kutistumisesta maailman pienimmäksi tytöksi, niin että kellään -hänellä- ei olisi enää ikinäkoskaanmilloinkaan mitään varaa sanoa mitään!

Katuisit vain sitä, että koskaan menit väittämään, etten olisi ollut hyvä tälläisenä.

flashback

2009-07-09T11:49:00.003+03:00

Peilistä tuijottavat harmaat kasvot, poskille kohonneet ärtyisän punaiset läikät, silmien levinneet pupillit ja valkuisten verestävät reunat. Posket ovat turvonneet, ylähuuli roikkuu velttona, huulet ovat tummat ja suipistuneet. Kasvoille valuu ripsiväristä tuhriintunut musta märkä, väsynyt katse myötätuntoa tulvillaan, suu taipuneena pehmeään hymyyn. Mikä paradoksaali! Olen rumempi kuin koskaan, ja silti tunnen lämmintä ylpeyttä itsestäni. Hieno tyttö, sanoo äänii päässä, tai saatoin kuiskatakin sen.

---

Epätoivon ääni yrittää vuolaasti rynnistää vapauteen, saan aikaan katkonaisen ulvahduksen. Revin turhautuneena reisieni ulkosyrjiin pitkät naarmut, arvet ovat ikuiset. Hakkaan kasvojani ja kiljun kuin syötävä, kuinka inhoankaan tätä ruhoa ja tätä mieltä!
Itku vaihtuu pinnalliseksi, puutuneiden nyrkkieni lyönnit voimattomiksi.
Kokoan itseni röykkiöllä kauniita ajatuksia, helpottavia lupauksia. Päätän seuraavan päivän minimaalisen pienistä aterioista, kirjaan ylös tulevan viikon epäonnistumiseen tuomitut ruokalistat.

Vihaan itseäni, kun vuorokaudessa todistan olevani huono ja itsekuriton ihminen. Hakkaan tutisevaa vatsaani peilin edessä ja nauran -itken- epäuskottavan kimeästi omalle säälittävyydelleni. Pahoinpitelen jokaisen toiveikkaan ajatuksen, lyön itseni alemmas pohjalle kuin kukaan muu ikinä koskaan. Saan siitä sairasta nautintoa, lillun itsesäälin turvallisessa kuplassa, paastoan tulevat päivät ja aloitan uudestaan alusta.

---

Tähänkö ihan todella tahtoisin palata?

compromises or denial

2009-07-07T16:58:00.005+03:00

Syötäisiinkö yhdessä lettuja? Paistettaisiin iso kasa, levitettäisiin hunajaa tai hilloa päälle. Käärittäisiin rullalle, syötäisiin sormin. Käsiin jäisi rasvaa, pyyhkisit ne paperiin ennen kuin hakisit uuden räiskäleen. Suupielet tahmaantuisivat, maku muuttuisi pelkäksi niljakkaaksi kalorimääräksi. Päässä vilkkuisi yhä suurenevia lukuja, häpeä veisi kaiken ilon herkusta.

Vai tehtäisiinkö salaattia? Kana vai kala? Pilkottaisiin tomaattilohkoja, revittäisiin salaatinlehtiä. Tuorekurkkua ja herneenversoja, haluaisitko joukkoon myös auringonkukansiemeniä?
Ei sitten öljyä, eikä salaatinkastiketta. Ja ihan rauhallisesti niiden siementen kanssa, korkeintaan pari teelusikallista.
Lastaisimme keot lautasille, halkoisimme terveyden perikuvaa haarukoillamme. Kaikki syntinen nautinto olisi poissa, iloitsisimme vähäenergisestä vaihtoehdosta ja rautaisesta itsekuristamme. Nauraisimme ajatuksissamme niille, jotka samaan aikaan söisivät irtokarkkeja ja lihoisivat meidänkin edestämme. Haaveilisimme suklaista ja tunkisimme uuden tomaatinpalan kitaamme - ahnaasti, mutta epätyydyttävästi.

Entä jos on sadepäivä, saat olla hyvällä omatunnolla sisällä ja katsoa televisiota. Haluat nähdä tietyn elokuvan, olet vuokrannut sen jo. Joku toinen ehdottaa kunnon leffailtaa, herkkuja ja laiskanlinnaa, tyynyjä ja kynttilävalaistusta. Syötäisiinkö ranskalaisia, ja sen jälkeen ehkä karkkia? Vai dippivihanneksia, mikä kelpaisi?

Miksi kaikkeen kivaan pitää aina yhdistää syöminen?

this song is not for your lovers

2009-07-06T14:37:00.002+03:00

En voi ikinä paljastaa yhdellekään ystävälleni olevani ihan vammautunut mitä tulee syömiseen, en voi sanoa kenellekään tutulle, että panikoin koska en ole paras, en voi selittää edes omalle äidilleni miten äärettömän valtava täydellisyydennälkä minua riivaa, enkä jaksa yrittää selvittää itsellenikään mistä nolostuttava huomionkipeyteni kumpuaa.

Haluaisin jotain valmista ja pysyvää tähän elämään, jotain tyydyttävää ja normaalia, jotain, mikä jäisi vaikka muuta ei olisikaan. Ehkä siksi en halua päästää bulimiastakaan irti, se on ainoa asia mikä on säilynyt kaiken tämän kaaoksen keskellä, ainoa asia joka on tuonut edes jonkinlaisen rutiinin. Kieroutuneen rutiinin, mutta kuitenkin.

Vaihdan alaa. Menen opiskelemaan kalliiseen kouluun kirjoittamista, vaihdan lain ja järjestyksen luovuuteen ja inspiraatioon. Yritän hulluna hakea jotain omaa, jotain sellaista missä voin tuntea pärjääväni. Ajatus luovuttamisesta repii, palaaminen pisteeseen A vituttaa.
Olen ihan sekaisin, tarraan noihin saatanan onnellisuuspillereihin, jotka hupenevat, mutten jaksa käydä uusimassa reseptiä.

Milloinmilloinmilloin selkiää? Haluan jotain pysyvää. Ah, kuinka turhauttavaa! Olen yksi iso sotku.

as it makes me feel good

2009-07-02T11:45:00.003+03:00

Söin aamiaiseksi puoli kattilallista vispipuuroa ja mietiskelin pelkästääni sitä, kuinka soman vaaleanpunaisen oksennuksen siitä saisi aikaiseksi.
Asia meni testiin ja somahan se oli. Maistuikin ihan hyvältä.

Kolmen kuukauden oksentelemattomuus, KRÄTS, rikki meni.

what ever

2009-07-01T20:46:00.002+03:00

Ainoa asia minkä voisin kuvitella toimivan pahaan mieleen yhtä hyvin kuin ruoka toimii, on tupakka. En polta, mutta yhä useammin ajatus aloittamisesta tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta. Helpompaa olisi vetää savut kuin tunkea naamaansa jotain ellottavaa, lihottavaa paskaa.

Ilmeisesti en pääse eroon tunnesyömisestäni kuin yhtä typerillä keinoilla.

Oh well, nyt painun ahtamaan itseeni puoli litraa mars-jäätelöä ja surustelemaan peiton alle.

dejá vu

2009-06-30T11:09:00.002+03:00

Pitäisi tehdä asioita, nostattaa motivaatiota ja nähdä vähän vaivaa vartalonsa eteen.
Pitäisi ostaa uusi ruokapäiväkirja ja täyttää sitä tunnollisesti.
Pitäisi täsmäsyödä tietyin kellonajoin, tai tietyn tuntimäärän välein.
Pitäisi keskittyä turvaruokaan, hedelmiin ja vihanneksiin, rasvattomiin maitotuotteisiin ja ruisleipään, lopettaa jäätelö ja kaloriansat, tai ainakin vähentää ne yhdelle päivälle.
Pitäisi juoda enemmän vettä.
Pitäisi liikkua vähintään tunti joka päivä.
Pitäisi harrastaa muutakin liikuntaa kuin kävelylenkkejä.
Pitäisi juoda aamukahvin lisäksi teetä pitkin päivää lisätäkseen aineenvaihduntaa.
Pitäisi venytellä päivittäin.
Pitäisi mittailla ympärysmittoja kerran viikossa ja huomata pienenevänsä.
Pitäisipitäisipitäisi.

Äiti osti eilen 300g karkkipussin. Siinä vaiheessa kun pussi oli enää rapiseva, lähes tyhjä roska, hän alkoi ihmettelemään karkin kalorimääriä. GDA-taulukossa ilmoitettiin, että 25g annoksessa on 85kcal. 'Aika harhaanjohtavaa', hän tuumi, 'Niin kuin kukaan nyt söisi vain 25g jos on ostanut näin ison pussin.' Laskin vanhasta tottumuksesta pussin kokonaiskalorimäärän ja sanoin luvun ääneen. Ihan pöyristyttävää! Äitiä kadutti. Ei hän koko pussia ollut yksin syönyt, mutta ei se ollut tajunnut miten paljon energiaa sokerintäytteisessä herkkupussissa olikaan. Näki, että sitä harmitti, ärsytti se, että mitään ei oikein enää ollut tehtävissä. Ei noin tuhatta kaloria millään liikunnalla yhtäkkiä kuitata, eikä tehtyä oikein saanut tekemättömäksikään.
Miten tuttu tunne.

Ja mitä se sanoikaan kymmenen minuutin kulutta, kun se selvästi oli harmitellut asiaa päässään tauotta; Pitäisi mennä vessaan pesemään naama ja oksentamaan nämä karkit ulos.
Katsoin sitä tosi hitaasti, ja näin, että se punastui. 'Se oli vitsi!'

Miten tuttu tunne.

tales of true beauty

2009-06-28T11:01:00.002+03:00

On lohdullinen ajatus, että todellinen kauneus tulisi sisältä päin. Että vaikka olisi siunautunut kuinka väristyksiä herättävä naamavärkki tai omituisen epätasapainoinen vartalo, niin sillä ei ole merkitystä - as long as you feel good about yourself.

En tiedä voiko se pitää paikkansa. Ei ehkä kokonaisvaltaisesti, mutta luulen, että olen itsekin todistanut sisäisen kauneuden voimaa. Kun on hyvä olo itsestään, tuntuu, että kroppa on kiinteytynyt ja hiukset ovat nätisti, iho hehkuu ja meikki on hyvin, olo on elinvoimainen ja reipas, ja kun tuntuu siltä, ettei mikään este saisi vaipumaan sillä hetkellä epätoivoon, niin kyllä, luulen, että se on jollain tavalla näkynyt myös ulospäin.
En tarkoita, että ihmiset ovat välttämättä huomanneet vartaloni muuttuvan yhtään mitenkän, vaikka itsestäni sen muutos olisi ollut hyvinkin radikaali, enkä tarkoita, että kukaan tajuaisi, että tytöllä on tänään hiukset paremmin kuin koskaan - luulen, että ne näyttävät muille samalta kuin yleensäkin.
Mutta tarkoitan, että se olo omasta itsestään välittyy jollain tapaa myös muille.

Tämä nyt on ihan klishé, mutta koska en ole ikinä jaksanut uskoa siihen, vaikkakin haluaisin, niin jäin pohtimaan asiaa.

Niinä päivinä kun olen tuntenut itsevarmuutta ulkonäöstäni, on tuntunut myös siltä, että muut ihmiset ovat pitäneet minua kauniimpana. Tai että he ovat lähestyneet minua enemmän.
Vai onko kyse siitä, että olen itse lähestynyt muita enemmän?

Itsetunto on ihan hassu juttu. Onko kenelläkään satavarmaa konstia sen nostattamiseen?
Koska haluaisin ikuisesti sellaisen olon kuin eilisiltana.

more coffee

2009-06-27T10:29:00.004+03:00

Milloin, voi milloin, tämä väsymys päättyy? Nukun edelleen yli puolet vuorokaudesta, nukun päivisin ja öisin ja lähiliikenteen matkoilla ja kaukoliikenteen matkoilla ja nukun rannalla ottaessani aurinkoa ja nukun kaverilla kun hän käy kaupassa ja nukahdan kesken kirjan lukemisen ja tietokoneen näppäimistölle, nukahdan kesken elokuvan ja nuupahdan pikaisen koirien lenkityksen jälkeen enkä jaksakaan tehdä enää muita asioita mitä olin suunnitellut.

Olen ankea ja ärtyisä kuin vanha lonkkavikainen erakkoakka, väsynyt ja vaikea. Näen itsessäni äitini lyhytpinnaisuuden ja kärttyisyyden, olen aikaansaamaton ja tyly, aivan kuten hänkin pahimpina päivinä.

Syönsyönsyön, mutta syön fiksusti ja varmasti monipuolisesti. Pieniä annoksia mutta kirjaimellisesti pitkin päivää, hädintuskin tauotta, jatkuvasti.

Kittaan mustaa kahvia, tankkaan kofeiinia jonka suoma piristys on ironisen hetkellinen, vaikutuksen lakatessa olen yhä vain väsyneempi.

Istun helteisimmät hetket päivästä ulkona, imen aurinkoa itseeni ja näen tokkuraisia haavekuvia samalla kun torkun parvekkeen penkillä tai puiston nurmikolla, nukahdankin ehkä hetkeksi. Juttelen tyhjänpäiväisiä kavereideni kanssa, nautin päivän paisteesta ja tunnen jo valmiiksi haikeutta sen väliaikaisuudesta. '
Tulen kotiin ja valitan väsymystäni, käyn ihan hetkeksi sängylle, luen kirjaa, ja kas, nukun kuin vauva. Ja herään - jos herään - puoli kolmelta yöllä, ihmettelen mihin valui päivä josta jaksoin olla ylhäällä alle kymmenen tuntia.
Menen takaisin nukkumaan.

Välillä en erota, mitkä tapahtumista ovat totta ja mitkä ovat olleet unta. Lukemattomia, lukemattomia unia. Ajantajuni on ihan hukassa.

Että semmosta. Tänään.

for two days now

2009-06-26T09:04:00.002+03:00

Kamalaa ahdistelua, ei pelkästään kehoni muodosta ja koosta, vaan myös kasvojeni piirteistä ja luonteeni omituisuuksista. Nämä ovat näitä päiviä, jolloin eniten koko maailmassa tahtoisin olla ihan kuka tahansa muu. Sietämätöntä!

challenge

2009-06-24T07:50:00.004+03:00

Nappasin ihanan Pillerin blogista seuraavan hyvänmielen haasteen, jonka saa kuka tahansa tehdä. Ohjeet haasteeseen täältä.

Mistä pidät itsessäsi?
- Pidän hiuksistani, ne ovat sekaiset ja vaaleat, Kate Moss -tyyliset ilman mitään laittamista.
- Tykkään myös ihostani, koska se on oikeastaan aina hyvässä kunnossa ja nätin värinen, keltaiseen taittuva vaalea.
- Ranteeni ovat tosi kapoiset ja sirot, ei ole päivää jolloin en tuntisi iloa niistä.
- Käsivarsissani on sellainen kiva puoli, että ne muokkautuvat ihan vähäisellä treenillä aika timmin näköisiksi, motivaatio nousee sellaisesta.
- Hampaani ovat myös ihan kivat, ainakin ne ovat valkoiset ja tosi vahvaa tekoa. Edes oksentelu ei ole vaikuttanut niiden kuntoon, ainakaan huomattavan paljon. Hammaslääkäri kehuu joka kerta(=
- Mielestäni naisen vartalossa seksikkäintä on selkä ja dekoltee, siis timminä. Selästä en tiedä, mutta dekolteestani olen ylpeä. Solisluut näkyvät vaikka muuten vähän ruokaorgioissa oliskin kieriskellyt, ja iho on tasainen.

Mistä et pidä itsessäsi?
- Inhoaninhoaninhoan jenkkakahvojani! Vaikka kuinka hoikistuisin muualta kehostani, niin ne perkeleet jäävät aina möllöttämään lantion päälle, ja se jos mikä syö naista. Vaikeuttaa pukeutumistani ja mielialaani eniten tällä hetkellä..
- Reiteni ovat todelliset Beyonce/Tina Turner-look-a-liket. Ei kiva valkoisella naisella. Ei pahemmin selluliittiä (vielä), mutta kamalat silti!
- Pahoina päivinä poskieni pyöreys ja leuanalusen velttous repii ihan sietämättömästi. Millä ihmeellä kiinteytetään kasvoja? Olisipa korkeammat poskipäät.

Mikä tekee sinut iloiseksi?
- Ulkona käyminen. Siis kavereiden näkeminen, juhliminen tai shoppailu. Kunhan pääsee kämpästä ulos tekemään jotain.
- Tyylijutut ja muoti. Huoneessani on metrin korkuinen pino muotilehtiä joista pidän parempaa huolta kuin äiti lapsistaan. Toimin kavereiden ja äidin tyylikonsulttina ja kulutan rahaa vaatteisiin ja asusteisiin ihan käsittämättömiä määriä siihen nähden, että saatan kituuttaa puolet kuukaudesta pelkällä näkkärillä ja puurolla.
- Musiikki, mutta ketäpä se ei tekisi iloiseksi. Laulan aina mukana niin lujaa kuin keuhkoista lähtee, mikä ei ehkä ole naapureiden mieleen. Etenkään, kun allekirjoittanutta ei ole siunattu maailman kauneimmalla lauluäänellä...
- Koirat. Meillä on ollut koiria aina, välillä useampi yhtäaikaa. Miten ei voi tulla iloiseksi, kun näkee takamustaan heiluttavan, tahattomasti naurettavan otuksen tervehtivän aamuisin kuin ei oltaisi nähty vuosikausiin.

Mikä tekee sinut surulliseksi?
- Yksin oleminen. Olen niin huono olemaan yksin, en kertakaikkiaan kestä sitä. En halua koskaan asua yksin, asun kämppisten kanssa niin pitkään kuin mahdollista ja sen jälkeen on varmaan pakko mennä naimisiin..
- Paniikkihäiriöni on hullun repivää. Lääkkeet ovat auttaneet siihen roimasti, mutta ihan turhista asioista riehuminen käy silti voimille. Osaisinpa ottaa itseni vähemmän vakavasti.
- Itsetuntoni on niin nolla, ja se oikeasti vaikeuttaa elämääni. Kaipaan hyväksyntää niin paljon muilta ihmisiltä, että se on jossain määrin kiusallista. Eniten tarvitsen huomiota miehiltä, ei aavistustakaan mistä se johtuu, mutta pahinta on, että nämä miehet joilta kerjään läheisyyttä alkavat ennen pitkää todella ahdistamaan. Olen tahtomattani ihan kaamea cockteaser...

Kerro joku hyvä muisto!
-Ihminen, jota katson todella paljon ylöspäin, mutta joka ei oikeastaan ollut kiinnittänyt minuun mitään huomiota ja josta itseasiassa sain sellaisen kuva, ettei hän kovin paljon edes pitänyt minusta, vietti viime vappuna lähes koko illan kanssani baarin naistenhuoneessa juttelemassa syntyjä syviä. Avauduin hänelle paniikkihäiriöstäni eikä hän reagoinut siihen yhtään alentavasti. Päinvastoin, hän itse kertoi sairastavansa narkolepsiaa, ja vaikkei ne olekaan yhtään samanlaisia juttuja, niin tietty yhteenkuuluvuuden tunne tuli.
Tämä nyt kertoo taas jotain hyväksymisenhalustani, mutta minulle se on hyvä muisto.

Keksi itsellesi jonkinlainen itsetuntohaaste!
- Voisin soittaa puolitutuillekin jos vaikka näkisi heitä sen sijaan, että itkee yksin kotona, jos jonain päivänä on taas yksinäinen olo ja ne kaverit joita aina näen, eivät kerkeäkään lähtemään ulos. IIK!

start over

2009-06-23T13:52:00.003+03:00

Olen niin tuomittu tähän - hyvää päivää seuraa aina vaan edellistäkin huonompi. En osaa antaa tälle ahdistukselle nimeä, en tiedä mistä se kumpuaa enkä osaa alkuunkaan auttaa sitä lähtemään.

Tietysti syöminen on kirosana, mutten ole välttänyt käyttämästä sitä. Ruoka-ajat ovat tabu, koska en ole noudattanut niitä koko kesänä lainkaan. En tiedä painoani, vaaka on ollut kesäkuun ensimmäisestä asti haudattuna matkalaukun pohjalle, siihen, mitä en aio purkaa ennen kuin muutan äidin luota elokuussa taas omilleni.
Väitän itselleni syöväni terveellisesti, olevani tietoinen ruokani laadusta. Miten niin tiedän mitä syön? Enhän ole pitänyt ruokapäiväkirjaa kokonaiseen kuukauteen, en ole vaivautunut laskemaan kaloreita yhteen enkä ole suostunut kuuntelemaan omatuntoani kun olen tunkenut naamaani päivän kolmatta jäätelötuuttia.

Haluaisin päättää, tästä nyt vain, että tänään lopetan itsesäälissä pyörimisen, ryhdistäydyn, ostan uuden ruokapäiväkirjan, syön viidesti päivässä kevyitä aterioita, kiinnitän huomiota hiilihydraattien karsimiseen ja proteiinien laatuun, liikun päivittäin vähintään tunnin, tarkistan mitat ja painon kerran viikossa ja olen pieni, hoikka, kevyt, siro ja laiha kesän loppuun mennessä.

Mutta en tiedä missä motivaationi piileksii.

lovely day for all of you, darlings.

2009-06-22T08:11:00.005+03:00

Tänä aamuna pitsisten verhojen läpi siivilöityvä auringon paiste kiusoitteli minut hereille. Pistin ehkä merkille hiljaisen asunnon, viereeni yön aikana saapuneen koiran lämmön ja puhinan, eteisessä yksinään tikittävän kellon ja aamun aikaisuudesta kertovan valon viileän kajon.

Tänä aamuna päätin nousta ensimmäiseen havahtumiseeni. Tarkastin kellon ajan, se saattoi olla viisi, korkeintaan puoli kuusi, mutta nousin vastoin tapojani silti. Villasukat jalassa hiippailin hiljaa avaamaan eteisen välioven, keräsin postinkantajan tuoman sanomalehden mukaani ja toin sen mukanani keittiöön koirat kannoillani.

Tänä aamuna levitin hesarin pöydälle ja join vastakeitettyä kahvia omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Jätin kupin tai kaksi vielä nukkuvaa äitiäni ajatellen, kaadoin pannusta termokseen. Pakkasessa odottavat valkosipulivoipatongit päätin jättää odottamaan hänen heräämistään, söin sen sijaan pienen omenan katkaisemaan nälältä terän.

Tänä aamuna tunsin valtavaa iloa koko ajan kirkastuvasta auringonpaisteesta, päivän lämpimästä sääennusteesta, koirien tuhinasta vierelläni, pehmeänä humisevasta hiljaisuudesta, tuoreesta kahvista, suunnitelmistani alkavalle päivälle ja ennen kaikkea siitä, että olin noussut aikaisin nauttimaan päivän lempihetkestäni, aamusta, ilman turhia kiireitä tai paineita.

Onko olemassa täydellisempää hetkeä aloittaa?

anxiety

2009-06-13T17:47:00.003+03:00

Tiedättekö miten totta on fraasi 'tuntuu kuin olisi pala kurkussa'? Koska siltä se tuntuu, ihan konkreettisesti. Suurelta, tukehduttavalta palalta nielun ja sydämen välissä.

Huikaiseva ahdistus. Ihan mieletön. Voisin itkeä kuin pieni lapsi, surra jotain tuntematonta niin sydäntäsärkevästi kuin ikinä pystyisin, mutta ketä se hyödyttäisi?
Pala kurkussani kasvaa hetki hetkeltä, haluaisin huutaa ja parkua, mutta se tuntuu turhalta ja huomionhakuiselta. Minkään ei pitäisi olla nyt huonosti, syön lääkkeitä (kun muistan), on loma enkä joudu stressaamaan koulusta.

Olen inhottavan suuri. En jaksa välittää, vaan syön sämpylän ja jäätelöä aamupalaksi, juon viiniä ruuan kanssa ja mässytän syntistä paahtoleipää syntisen juuston kanssa illan maratontelevisioputken seurana.

Eniten vihaan pohjatonta yksinäisyyttä. Vaikka palasin kotiseuduille, en näe ketään sen enempää kuin talvellakaan. Päinvastoin. Istun kotona veljeni seurana, tuhlaan rahojani shoppaillessani yksinäni Helsingissä, väitän sen olevan mukavaa, vaikka vituttaa.

Mihin ihmeeseen ihmiset katosivat?

home sweet home

2009-06-11T11:31:00.003+03:00

Muutin äidin luokse kesän ajaksi. Silkkaa hulluutta. En edes muistanut kuinka hermoja raastavaa hänen kanssaan on elää. Jostain pulppuaa kuvottava inho häntä kohtaan, samainen joka joskus ajoi sanomaan hänelle maailman ilkeimpiä asioita ja räjäyttämään välillemme vastenmielisyyden ja mykkäkoulut, karjumiset ja avokämmenten kipeät läimäisyt.

Lienee kai turha sanoa, etten elänyt koko nuoruuttani kotona ilman sosiaalitoimiston tätejen huomiota. Tulehtuneimpina aikoina siirryin asumaan nuorisokotiin ja kotoa karkailujen jälkeen turvataloon.

Toisaalta.
Kun muutin pois kotoa, välimme muuttuivatkin yllättäen ihan mahtaviksi. Onnistuin jo vakuuttamaan itseni murrosiän temppuiluista ja äkillisestä kypsymisestäni. Mutta nyt olen taas samassa jamassa, en kestä olla kotona, en halua nähdä häntä, en keskustella hänen kanssaan, en jaksa tapella, mutten jaksa myöskään hymyillä hänelle.

Mikä vuodatus. No, se oli tehtävä johonkin.

since the last story

2009-06-07T00:45:00.002+03:00

Jos nyt en muuta sanokaan, niin sanon edes tämän.

Ahdistus panee tekemään asioita oman mielenrauhansa eteen, keinotekoinen onnellisuus vain estää toimimasta.

Olen ihan sekaisin, maailma on ihan mullinmallin. Kaiken keskellä tarraan noihin onnellisuuspillereihin ihan liian lujaa.

Anteeksi. En saa itsestäni nykyään mitään irti.

what an idiot

2009-05-17T12:06:00.003+03:00

Saa kai sanoa, että tein tosi tyhmästi, mutta mikään ei olisi voinut sillä hetkellä estää minua.
Lakkasin omalla luvalla pari viikkoa sitten käyttämästä paniikkilääkkeitä, ja aluksi olo olikin mitä parhain. Nyt aloitin lannistuneena lääkkeiden käytön uudestaan; olen saanut ikäviä paniikkituntemuksia ikävän tutuissa tilanteissa ja mikä pahinta, olen ahminut ja ahdistellut. Oksentanut en ole, mutta mikäli mahdollista, se on tehnyt oloni miltei ahdistuneemmaksi.

Useimmiten tarraan kiinni siihen raikkaan terveeseen ajatukseen, ettei täydellinen vartalo ja kaikessa aina parhaana oleminen ole maailman tärkein asia, mutta viime viikon aikana olen lähes päivittäin joutunut hakemaan tuota ajatusta jostain hyvin kaukaa. Perfektionismini, joka parhaimmillaan ajaa minut hyviin suorituksiin ja tuottaa mielihyvää, on alkanut jälleen kääntyä minua vastaan. En jaksaisi uudestaan repivää kautta, en ainakaan nyt, mutta päässäni ääni käskee ottamaan itseään niskasta kiinni. Tuleva kesä ahdistaa rantakausillaan ja lämmöllään vähintään yhtä paljon kuin kiehtoo.

Haluan olla laiha.

oh my

2009-04-28T12:24:00.003+03:00

Tänään lähden kotiinkotiin, jännittää. Kaikki pidemmän ajan paremmat jaksoni ovat kaatuneet siihen, että olen mennyt äidin helmoihin ja lääkinnyt itseäni ruokakaappejen ylitsepursuavilla sisällöillä.

Olen laihtunut ja olen vihdoinkin tuntenut olevani tasapainossa itseni kanssa. Onnistunut järkeilemään ruoka-ajat suhteellisen täsmällisiksi, mitä jos koko lupaava edistyminen kaatuu nyt tähän?

Haluan kotiin ihan hirveästi. Haluan nähdä veljeni ja ystäväni, haluan nähdä äitini ja koiran, pitää taukoa opiskelusta ja rentoutua. Eihän nyt koko loppu elämäänsä voi istua yksin kotona, eihän se voi olla ainoa edellytys parantumiseeni?

Paastoa vai ylitarkkoja syömisaikoja, ylöskirjattuja aterioita vai ihan vapaata? Pelottaa.
Vinkkejä otetaan vastaan.

enough.

2009-04-22T19:02:00.007+03:00

Reilu viisi viikkoa kesään. Viisi viikkoa aikaa saada vartalonsa sen näköiseksi, että uskaltaa esitellä sen häpeämättä kaikille vastaantulijoille. Viisi viikkoa, vapaus, jos vain osaan ottaa sen. Ja, kerrankin, uskallan luottaa osaamiseeni.

En ole oksennellut ikuisuuksiin.
Niinä päivinä, kun saan jonkun lievästi ahmimiskohtausta muistuttavan mielenhäiriön, oksentelemattomuus tuntuu miltein synniltä, mutta yhdeksänä päivänä kymmenestä olen vain uskomattoman ylpeä itsestäni.

En ole läheskään tyytyväinen itseeni tai painooni, mutta se ei pyöri päässäni enää taukoamatta, joka ikinen sekunti. Elämäni ei koostu pelkän laihtumisen ympärille.
Myönnän, että hetkittäin ahdistun koostani ja ulkonäöstäni vimmatusti, melkein tunnen hallitsemattoman paniikin työntyvän ylleni, mutta sitten! Se luhistuu. En tiedä, onko turvanani lääkkeet, vai olenko todella oppimassa jotain itsestäni, mutta tämä on parasta aikoihin.

Hassua, kuinka silloin kaksi vuotta sitten (kaksiko vain? Tuntuu kuin olisin elänyt tätä aina..) vapisin itkusta ymmärtäessäni, että ihan oikeasti kaikelle sekoilulleni on nimi, bulimia. Se oivallus, helpotus siitä etten ollutkaan yksin ongelmani kanssa, ja kauhu siitä miten siihen oltiin tultu, onkin nyt alkanut tuntua itsestäänselvyydeltä.
Ja kuinka hassua, että nyt mieleeni alkaa hiipiä ajatus, että ehkä tämä oli nyt tässä. Ehkä se yllättäen sisääni asuttautunut (vai tuliko se vain niin hiljaa, etten huomannut?) bulimia onkin vihdoin lähtemässä pois. Jos tämä vaikka riittikin sille.

En osaa ajatella olevani vielä täysin vapaa, en tiedä tulenko koskaan ihan kokonaan lopettamaan energiamäärien laskemista tai kehoni muotojen tuijottamista. Luulen kuitenkin, että pystyn elämään tällaisten pikku seikkojen kanssa. Jonain päivänä.

Light now

2009-04-07T18:31:00.003+03:00

Vuodatan tänne yleensä kaiken sen ahdistuksen ja lian mikä tämän päänsisäisen taistelun kanssa kertyy, mutta nyt - edes kerran - voin kertoa, että kaikki on hyvin.
Olen laihtunut, mutta tahattomasti. En ole vahdannut maanisena syömisiäni enkä ole laskenut jokaista suupalaani. En ole ahminut. Olen liikkunut silloin kun on hyvältä tuntunut, mutten ole pakottanut itseäni salille. Olen käynyt uimassa ja keilaamassa, pilateksessa ja kävelyillä, tehnyt sellaisia asioita mitä olen halunnut enkä sellaisia missä kuluu eniten energiaa.
Olen huomannut tulevani täyteen ja huomannut ajattelevani, ettei ole pakko syödä jos ei jaksa. Olen ollut hyvällä tuulella, en ole oksennellut, en ole masistellut enkä ole erakoitunut muista ihmisistä. Päinvastoin - olen nähnyt uusia naamoja vapaa-ajalla, sopinut näkeväni ihmisiä joita oikeasti tahdon nähdä ja olen hirveän onnellinen. Juuri tällä nimenomaisella hetkellä olen valtavan, käsittämättömän onnellinen.

En tiedä mitä on tapahtunut. Lopetin e-pillerit reilu kaksi viikkoa sitten - olen syönyt niitä 13-vuotiaasta asti - voiko se vaikuttaa johonkin?
Miten vaan. Haluan tämän säilyvän.

i'll die rather than get bigger

2009-03-29T11:59:00.002+03:00

Mistä saisin sen motivaation, millä saisin itseeni takaisin sen palon jolla joskus laihduin kiloja?
Muistan sen ilottomuuden ja itkun niiltä ajoilta, mutta muistan myös ne onnelliset aamut littanan vatsan kanssa ja ne vaatteet jotka vielä näyttivät ylläni hyviltä. Ne vaatteet, joita en enää voisi mitenkään pitää.

Olen odottanut ensi kesää enemmän kuin mitään, olen ladannut sen täyteen suuria odotuksia. En halua pettyä itseeni enkä halua sen kaatuvan omaan lihavuuteeni.

Päätä jomottaa. Laihtuminen on jokin utopistinen haave, se tuntuu aivan mahdottoman suurelta koitokselta. Kapeampi lantio ja kiinteämmät reidet ovat kadonneet jonnekin kauas ulottumattomiini...

Kuinka saan takaisin sen motivaation?

Still here

2009-03-26T17:48:00.003+02:00

En ole kuollut. Mutta turhautunut olen, todella turhautunut.
Olen kamppaillut syömishimoni ja lihomisen pelkoni kanssa, lopettanut kalorien laskun ja aloittanut seuraavien päivien syömisten suunnittelut, liikkunut valtavasti ja oksentanut, en kertaakaan. Olen ollut helpottunut siitä, ja yhtäaikaa pahuksen vihainen.

Olen väsynyt, nukun valtavasti. En jaksaisi koulua ja vihaan saamattomuuttani. En halua mennä kotiinkotiin ja repsahtaa syömään ja silti haluan niin kovin mennä sinne ja tuntea itseni rakastetuksi, en yksinäiseksi ja väsähtäneeksi kuten täällä.

Olen lihonut, tai ehkä en.
Olen huijannut itseäni niin paljon, etten enää osaa katsoa itseäni oikein, silmäni ja peilini vääristävät, enkä tiedä kumpaan suuntaan.

En ole käynyt terapeutilla. Eikä hän ole soitellut perään. Haluaisin lopettaa mielialalääkkeet, paniikkikohtauksetkin ovat palailleet salakavalasti. En näe hyötyä.

Mitä teille kuuluu?

sick and tired

2009-03-06T19:45:00.003+02:00

Olen pahoillani tästä hiljaiselostani täällä. En ole mainittavasti kommentoinut muille - vaikka voin kertoa, että olen seurannut kirjoituksianne ihan yhtä tiiviisti kuin ennenkin, enkä ole ollut erityisen ahkera bloggaajakaan.

Olen vain totaalisen nuutunut ja väsynyt. Paniikkihäiriööni määrätyt masennuslääkkeet ovat ehkä menettäneet tehonsa, vai miksi edellisen elämän kaltaisia ajatuksia ja ärsyyntymiskohtauksia on alkanut taas kupruilemaan muuten niin tasaisen pinnan alla?
Ahmin taas tänään ja yritin oksentaa, mutta pillahdin itkuun kesken ensimmäisen yrityksen sen takia, ettei minulla ollut hammasharjaa apuna. Nyyhkytin siellä pytyn vieressä kuin lapsi ja olin pettynyt itseeni.
Pääni huutaa luovuttajaa. Ristiriitaisuus siitä, että osa minusta haluaa kiihkeästi eroon koko bulimiapaskasta ja toinen osa ei voi sietää ahmimista ilman oksentamista, saa minut ihan sekaisin.

Nukun jatkuvasti. Liikun paljon, mutta tehottomasti. Olen huikean väsynyt.

EDIT//

Olen kuvottavin läski ikinä enkä tule koskaan olemaan ihmisten mielestä ihana tai kaunis tai haluttu! Oon hirveähirveähirveä ja voisin vaikka vihdoinkin laihduttaa kunnolla, jumalauta!

mess

2009-03-03T14:14:00.002+02:00

Vatsani on t y h j ä.
Vaikka söin juuri, kasviskeittoa ja raejuustoa. Vettä. Kahvia. Teetä.

Ihan kamala nälkä. En jaksa muistaa kuinka kauan kestikään, että vatsalaukku pienenee jälleen ja tyytyy normaalimäärään ruokaa.

Nukun, etten söisi. Mieli ei tee erityisesti mitään, mutta minulla on nälkä, mahdotonta.

Huomenna käyn kotonakotona, tulen torstaina takaisin. Kirjoitan valmiin ruokasuunnitelman, olen ylitiukka ja rajoittunut. En aio ahmia. En halua sitä häpeää.

trying my hardest

2009-03-02T21:28:00.002+02:00

Maanantai on mahdollisuus.
Aloitan uudelleen, puhtaalta pöydältä.
Ei se mitään, vaikka olenkin ollut riivattu, tottelematon kakara viimeiset viikot.
Ei se haittaa, vaikka ympärysmittani ovatkin hieman noususuhdanteessa.
Nyt haluan vain pienentyä.
Ei kompensointia, ei kikkailua. Tässä painossa ja tässä koossa on minun aloituspisteeni.

Aamulla kävin salilla, illalla jumpassa. Söin tarpeeksi ja terveellisesti, mutten liikaa.
Vielä tuntuu huteralta, saatan hetkenä minä hyvänsä horjahtaa hyvistä aikeista likaisuuteen.

Haluan rutiinin. Yritän niin lujaa.

holy eatingdisorder

2009-02-28T17:00:00.003+02:00

Olen ihan hukassa itseni kanssa. En malta tehdä asioita loppuun ja tämä jatkuva hyvä mieli stressaa minua. Höpötän liikaa ja ahdistukseni on suljettuna johonkin, syön kuin hevonen, mätän ruokaa naamaani ja kapinoin omia lakejani vastaan. Syön neljännen kanelipullan samana päivänä ja lisään jugurtin sekaan siirappia, koska siinä on paljon kaloreita. Vedän kourakaupalla pähkinöitä ja ahdan täyden paketillisen täysjyvämuroja vatsaani yhteen menoon.

En tiedä missä olen elämäni ja itseni kanssa. En saa enää kanavoitua ahdinkoa paniikkikohtauksiini, mikä on tietysti hienoa, mutta mihin sitten kanavoin sen?
Tarraudun syömishäiriööni lujasti, ahmin säädyttömästi, en päästä sitä pois. Oksennan turhia oksennuksia, sellaisia joista hampaat syöpyvät ja kurkkuputki itkee, mutta jotka eivät auta laihtumisen kannalta mitään. Hymisen itselleni peilin kautta kun nuolen sormistani hunajaa, kyllä minä laihdun. Syön valtaisia vehnäsämpylöitä juustolla ja puolikkaan vuokaleivän yhteen hengenvetoon.

Paastoan. Juon liikaa vettä, nukun ja liikun. Nukun. Väsymys.
Haluan tästä sekaisuudesta eroon, haluan olla normaali. Mutta mitä minä olisin ilman paniikkikohtauksiani ja kieroutunutta syömiskäyttäytymistäni? Minä olen nämä häiriöni.

back in the start

2009-02-25T12:48:00.002+02:00

Olen koulussa, kävin äsken terveystarkastuksessa. 56 kiloa? Sairaana painoin 53.. Olen alussa jälleen, mutta kovemmalla tahdolla. Elän seuraavalle kolmelle kuukaudelle, liikunliikunliikun ja syön niin vähän kuin mahdollista ja niin paljon proteiinia kuin mahdollista. Lihas kasvaa ja painoa saattaa tulla lisää, mutta olen mieluummin toned kuin skinnyfat. Mittanauha kertoo totuuden.
Aamulla kävin salilla pitkästä aikaa ja olen aika poikki, mutta kohta sählyä luokan kanssa.

Porukka tulvii tauolle.

eyes wide open

2009-02-20T17:44:00.003+02:00

Luoja mikä synkeä silmien aukeaminen. Kipeä rojahdus omaan älyttömyyteensä tukehtuneesta pilvilinnasta. Olen suunnaton. Suunnattoman suuri. Valtava.

Toissapäivänä vietin iltaa porukassa, jonka jokainen tyttö itseäni lukuunottamatta on entinen balleriina ja/tai nykyinen tanssija. Ne vartalot.
Pahinta on, etten edes osannut sillä hetkellä tuntea pienintäkään ahdistusta. En ajatellut kokoani oikeastaan yhtään. No vähän, tietenkin, mutta en erityisesti. Vaikka siinä seurassa voisi olettaa ahdistuksen olevan aika huippulukemissa.
Ei, ahdistuin todella vasta tänään, kun sain nähdä kuvia illasta. Kun pystyin vertaamaan omaa velttoa, suurta ruhoani muiden kauniisiin, siroihin, ryhdikkäisiin balleriinakehoihin. Pallomaiset kaulattomat kasvoni ja heidän pitkät ojennetut joutsenkaulansa. ¨

Inhon väristyksiä. Mutta sain mitä halusin. Silmäni auki.
Tietenkin lihoo, jos syö liikaa, tietenkin!

Kolme kuukautta ennen kesää. Haluan tiukan otteen, tiiviin. Minä laihdun. Aloitan juoksemisen kunnolla, jatkan salilla käyntiä ja jumppaa. Parannan ruokani laatua ja vähennän kaloreita. Minä laihdun.

confused by my mind

2009-02-18T11:16:00.002+02:00

Kuvittelen, etten liho, vaikka söisin mitä. Tämä olotila jäi influenssastani kun söin pitsaa ja ahmin keksejä päivittäin ja silti vain laihduin ja pienenin. Olen terve nyt, mutta jatkan syömistä ihan yhtä huolettomasti. Naurettavaa.
Tänään olen yrittänyt ensimmäistä kertaa rajoittaa syömisiäni. Normaali aamiainen, kevyt lounas.
Toivottavasti en tänään vedä pullaa naamaa täyteen. Olen tavallinen ihminen, ja tavallisesti ihmiset lihoo kun syö liikaa. Mikä hitto on vialla aivoissani? Miksi en voi sisäistää tuota? Ihan loogista, miksi kuvittelen, että olen yhtäkkiä poikkeus?
Pelkään herääväni yhtäkkiä siihen, että olen jumalaton tankki eikä mitään ole tehtävissä.

Eilen juoksin, keuhkoihin sattui ja tahti takkusi. Tänään tyydyin aamulenkkiin, kävellen. Jos vain liikun, niin eihän kaikki silloin voi mennä pilalle. Huomenna yritän juoksulenkkiä uudelleen.

Kävellessäni kaupungilla vilkuilen itseäni kauppojen ikkunoista. Heijastukseni paisuu joka katsomisella enemmän. Reiteni ovat valtavat, aivan järkyttävän suuret.
Mutta ne ovat pienentyneet puoli senttiä, mittasin maanantaina.

Saan syödä mitä tahdon, kuinka paljon vaan. Minä vain pienenen. En liho. Kai.

buy happines

2009-02-14T23:54:00.002+02:00

Olen isän luona ja syöminen ihan yhtä sekaisin kuin kotona kipeänä. Mummo asuu lähellä ja sekin tuputtaa pullaa ja keksejä, enkä tietenkään osaa kieltäytyä. Suuni ei edes tahdo kieltäytyä, toisin kuin loukkauksia suoltava pääni, joka muistuttaa joka suupalalla siitä, mitä sanotaan hetkestä huulilla ja niin pois päin.
Silti, en ole ahdistunut, vaikka olenkin. Luulen, että se johtuu näistä lääkkeistä. Niistä selvästi on hyötyä, olen koko ajan lähes hilpeä. Matalalentoisuuteni on piiloutunut ja minä tutustun uuteen puheliaaseen ja optimistiseen itseeni, tähän omituiseen hilpeyteen.
Ahmimis-oksentamissessioni eivät ole hävinneet yhtään mihinkään, mutta ne eivät aiheuta enää masennusta tai kovinkaan suurta itseinhoa. Sen sijaan ahmin ruokaa iloisena ja tupaten täynnä, tanssahtelen vessaan tunkemaan sormia kurkkuuni ja hihittelen sekopäisesti puklausten välillä.

En ihan tiedä, onko sekään normaalia tai edes hyvä.
Tai no, onhan hyvä, että olen iloinen. Mutta tämä iloisuus on jotenkin tosi kummallista. En tunnista itseäni, mutta lääkäri sanoo, etteivät lääkkeet muuta persoonallisuutta.

Ehkä alavireinen mielialani teki minusta vain niin sulkeutuneen ja vihamielisen, ehkä oikeasti olenkin näin nauravainen ja sosiaalinen ja olin vain unohtanut olevani.

Tai ehkä oikeasti vedän onnellisuuspillereitä.

hungry all over again

2009-02-11T10:46:00.003+02:00

Sairastaminen on suhteellisen hauskaa. Laihdun huminalla, vaikka syön jumalattomasti. En jaksa edes tuntea huonoa omatuntoa edellisestä jaffakeksi-pizza-jäätelöorgioista enkä eilisestä mäkkilounaasta, kun kerran paino on vain pudonnut.
On häkellyttävän ihanaa nähdä monta kiloa pienempi luku vaa'assa, vaikka syömiset on tosiaan ollut jotain ihan päinvastaista.

Toisaalta tiedän, että tämä on vain lumetta. Kunhan tästä tervehdyn (Ja oi, tervehtyisinpä jo, että pääsisin taas treenaamaan), niin saan varmaan katkeran koston kaikesta syömisestäni. Mmmh, sitä odotellessa.

Mutta nyt ihailen vain littanaa vatsaani ja mittanauhan kutistuneita lukuja.

trophy

2009-02-08T14:08:00.008+02:00

Olen valtavan otettu tästä huomionosoituksesta. Kaunis kiitos.
Sääntöjen mukaan palkinto kuuluu jakaa eteenpäin viidelle blogille, joten here we go:

Piller kirjoittaa ihanan pohdiskelevalla tavalla Pohjaton-blogiaan. Ihailen hänen tapaansa kuvata tunteita niin luonnollisesti ja rakastan sitä mutkatonta tyyliä jolla hän kirjoittaa.

Toinen loistava blogi on Illusian pitämä Elämännälkä.
Syömishäiriötään vastaan taisteleva nuori nainen kirjoittaa elämästään tasaista ja monipuolista tekstiä, kirjoitukset ovat omia lukujaan, jokaisessa on jotain tuttua ja silti jotain kaukaista.

Liberationin Violence ansaitsee pystin myös. Anteeksipyytelemätön kirjoitustyyli, rönsyilevä teksti ja vaihtelevat aihealueet - täydellinen ennalta-arvaamattomuus on jännittävää ja se, ettei kirjoittaja peittele ajatuksiaan eikä henkilöllisyyttään tekee lukemisesta vielä kiehtovampaa.

Jalanjälkiä juoksuhiekassa on ensimmäinen blogi jota olen alkanut seuraamaan itse aloittaessani. Joan kirjoittaa asioista jotka painavat hänen mieltään ja jotka kiinnostavat häntä itseään. Paljon analysointia ja raatorehellistä tekstiä. Huikean aito.

Kaffeinin Kahvia mustana (tunnetaan myös nimellä Filth in the beauty)-blogi on sarkasmin ilotulitusta ja itseironian taidonnäyte. Täyttä tekstiä ja erityisesti ulkoasulle ja kuville kannattaa antaa huomiota. Ehdottomia suosikkejani, vaikken ikinä uskalla kommentoida.

Olen niin kipeä, etten jaksa kirjoittaa muuta.
Kuitti.

what shall i eat next?

2009-02-07T23:58:00.003+02:00

Olin jo menossa nukkumaan. Makasin pimeässä silmät kiinni ja yritin ajatella jotain muuta kuin sitä, miten järjetön nälkä vatsassa koversi.
Suunnittelin vähän huomisen aamiaista (kananmuna, hedelmä, kahvia ja muutama pala tummaa suklaata), mietiskelin kuinka typerää oli mennä tänään jumppaan, vaikka olen yhä kipeä ja sitä, kuinka ylpeä silti olinkaan siitä, että olin kaikesta huolimatta jaksanut jumpan loppuun asti. Vaikka kuume meinasi tuuperruttaa ja hiki virtasi, huolimatta siitä että vilunväreet juoksivat pitkin selkärankaa.

Olin kai ihan menestyksekkäästi unohtamassa sen nälän, kunnes.
Kaverini soittaa ja puhuu minulle pitsasta! PITSASTA!
No joo. Olen heikko ja eritoten silloin kun oikeasti olen vieläpä nälässä.

Vedin naamaan purkin raejuustoa, kolme paahtoleipää (kämppiksen leipiä, joudun helvettiin..), kalkkunaleikkelettä, muroja (toisen kämppiksen muroja, olen pahapahapaha) sekä jugurttia suoraan tölkistä. Olen kuvottava.
Näkisettepä mahani.

Hah, onneksi ette.

desperation of sickness

2009-02-05T19:39:00.003+02:00

Rohiseva yskä hakkaa rintalastaa. Kylmä hiki, ei vain otsalla, vaan koko keholla. Väri on paennut kasvoilta, voimaton olo ja katoava ääni.

Saatanan saatana, pitikin sairastua! Jouduin skippaamaan tämäniltaisen spinninginkin, mutta ähäkutti, kävin silti lenkillä. ...Vaikkei ehkä olisi kannattanut. Meinasin tuupertua lumihankeen ja vähän väliä pelkäsin yskiväni keuhkot pihalle.

No sairastetaan sitten, hitto vie. Huomenna lepo, mutta kouluun kyllä menen, jos kunto kestää. Ja lauantaina olisi parempi olla terve kuin pukki, koska lauantaina on jumppa ja sitähän minä en skippaa!

Jos jotain hyvää pitää etsiä, niin ruokahaluni on lähes tyystin kaikonnut. Mutta pienetpä ovat ilonaiheet.

sad misery fail

2009-02-04T18:37:00.002+02:00

Kun olin vienyt pyykit asuntolan pyykkitupaan, hain sisältä kylmän viileästi vain laukkuni ja käytännössä juoksin läheiselle huoltoasemalle ostamaan lakritsia ja jäätelökakun. Vedin ensin osan tuoreista lakritseista merkkiruokana, ja ahmin sitten huoneeni lattialla istuen sen kakun noin kymmenessä minuutissa jonka jälkeen painuin vessaan hammasharjan kanssa enkä välittänyt tuon taivaallista juuri kotiin tulleesta kämppiksestä. Damdam. Kaksikymmentä minuuttia ja oksennus muuttui mustaksi, se siitä.

Sitten hain puhtaat pyykit.

disturbed mind

2009-02-04T14:59:00.000+02:00

Treeni sujui kuin tanssi. Ei koulua tänään, kaikki maikat influenssassa. Itsellänikin on havaittavissa kevyttä kurkkukipua ja kutinaa kurkunpäässä. Köhin, mutta en usko sairastuvani. En suostu sairastumaan, en nyt, kun treenata pitäisi melkein joka päivä.

Jostain kumpuaa vaativa ahmimishalu. Unelmoin jäätelölitrasta ja turkkilaisesta jugurtista, leikittelen ajatuksella bulimisesta illasta ja helposta oksennuksesta, vaikken edes ole nälkäinen. Jos oikein tarkkaan ajattelen, en oikeastaan edes halua jäätelöä. Enkä jugurttia. Enkä oikeasti mitään muutakaan, oloni on ihan hyvä ja kylläinen ja olen syönyt tänään himoterveellisesti.
En halua syödä, mutta haluan sen ahmimisen ja sen jälkeisen oksentamisen.
Sairasta.

En aio toteuttaa tuota mielihalua. Mokaan hyvät putkeni useimmiten juuri tämäntapaisilla voisi-vaikka-syöpötellä-ajatuksilla. Vaikkei ole mitään tarvetta.
Vaikka, milloin nyt olisi oikeasti perusteltu tarve sekoilla ruuan kanssa noin?
Niinpä.

Olen pahoillani, ajatukseni jumittaa ja katkeilee. En osaa taaskaan kirjoittaa.

switched off

2009-02-03T21:33:00.005+02:00

Koulu alkaa huomenna vasta yhdeltä, mutta aion herätä jo ennen kahdeksaa.
Käyn tietenkin salilla, mutta ennen sitä on tiedossa todellinen nautinto;
Kauppaan ruokaostoksille heti sen auetessa.
Tuoreen leivän tuoksu, autiot käytävät, valikoima ja aikaa, voi luoja, en malta odottaa.

Olen juonut tänään liikaa kahvia, olen turhan väsynyt ja liikunta puuduttaa.
En mieti aamuisin haluanko mennä salille, menen vain. Jos miettisin, en luultavasti lähtisi.. Olen niin loppupoikkikuitti, etten jaksa ajatella kunnolla. Teen asiat rutiinilla automode päällä, enkä muista edellisistä päivistä oikein mitään. Kuljen silmät ummessa enkä kuule mitä ympärilläni tapahtuu.

Maanantain punnitus oli tyydyttävä.. Laihtuminen on tuskaisen hidasta, mutta etenee. Sentit hupenevat nopeammin.

Äiti ja pikkuveli kävivät tänään luonani, he toivat omenia ja klementiinejä sekä bulgarian jugurttia. Keitin kahvia ja olin järjettömän iloinen heidän läsnäolostaan. Olen ollut viime aikoina tolkuttoman eroahdistuksen vallassa -jälleen.
Toisaalta täällä pysyttely on parhaaksi laihdutustani varten. Kotonakotona koko homma menee aina ihan pipariksi. Tai miksi tahansa muuksi syötäväksi..

virgin for one day

2009-02-01T13:52:00.000+02:00

Vaikkei jaksaisi mitään, täytyy pakottaa itsensä edes kävelylenkille.
Rento lenkki kirpeässä pakkasilmassa tuo täydellisen puhtaan olon. Kuulas iho ja punaiset posket.
Kunpa tämä tunne säilyisi pidempään kuin hetken.

Helmikuu.
Taas yksi alku.

beginning is the best part

2009-01-31T09:50:00.004+02:00

Tämä aamu on silkkaa samettia.
Muistan uneni, ihan kaistoja juttuja, mutta nukuin hyvin.
En jaksanut nousta heti herättyäni, keitin kahvit ja palasin sänkyyn kirjan ja kahvikupin kanssa.
Söin kiwin ja klementiinin, join vettä.
Torkuin ehkä hetken, mutta aamuaurinko kurkotti verhojen raosta herättelemään hellästi.

Tunnin päästä jumppa. Kävelen salille, neljä kilometriä raikasta talvi-ilmaa ja lumen narskuntaa jalkojen alla. Käyn ehkä treenin jälkeen saunassa, jos muita ei ole tulossa.

Tänään syön pastaa. Pitkästäpitkästä aikaa. Ostin yhden pastapussin kaupasta, viikonlopun ruoka.
Mieleni tekee pastaa, saanhan silloin edes kerran syödä sitä? Niin, että mielihalu menee pois ja voin taas jatkaa kuin mitään ei olisi käynytkään.

Rakastan viikonlopun aamuja. Niiden kiireettömyyttä ja humisevaa hiljaisuutta. Sitä, että koko tuleva päivä on omissa käsissä.
Kunhan ei ole suunnitelmia.

hope in this heart

2009-01-30T17:53:00.003+02:00

Ajatuksia, joita on alkanut tulla päähäni muulloinkin kuin paniikkikohtausten aikaan.

Opiskelen ehkä täysin väärää alaa.
Kuvittelen itsestäni liikoja.
Olen liian lihava.

Tosin viimeisin pyörii päässäni joka tapauksessa, koko ajan, taukoamatta ja aina kun pystyn näkemään itseni. Peilissä, ikkunan heijastuksessa, valokuvassa, videonauhalla. Ja jatkuva tunne koostani, en halua elää tämän tunteen kanssa. Joku on joskus sanonut, että jos ei ole tyytyväinen itseensä, niin asialle täytyy tehdä jotain.
Voi jestas, kuinka kauan olenkaan yrittänyt?

Valitsin tämänhetkisen perustutkintoni sillä perusteella, että hommaisin mahdollisimman fyysisen työn, jotta voisin sen avulla pitää tulevaisuudessa painoni kurissa.
Totuus on kuitenkin, etten oikeasti ole erityisen lahjakas liikunnassa, mikä aiheuttaa minulle massiivista ahdistusta, koska en voi sietää sitä etten osaa vaikka yritän.
Masentaa, kun tuntuu, että kaikki tekemäni lihaskuntoharjoitukset on liian vähän, ettei kuntoni kasva ja samalla tietää tavoitteen olevan vielä valovuosien päässä. Pahinta on se, ettei oikeasti huvittaisi, ja tälläistä minun tulisi jaksaa koko työelämäni.
Oikeasti minua kiinnostaisi kirjoittaminen. Ja muoti. Täydellisin ammatti mitä pystyn keksimään olisi jonkun laadukkaan aikakausilehden toimittajana toimiminen. Graafinen suunnittelukin kiehtoisi.
Pidän salilla käymisestä, mutta huikaisevan kovat tavoitteeni tärvelevät nautinnon. Haluan rentoa treenausta ja pienet, napakat lihakset. Haluan harrastaa joogaa ja kevyttä lenkkeilyä joilla pyrkisin hyvään oloon ja painonhallintaan.
En kestä sitä, että minulta odotetaan näin paljon, enkä ehkä mitenkään pysty lunastamaan odotuksia.
Olen liian perfektionisti ja liian jäärä jättääkseni tätä tutkintoa keskenkään. Se kuulostaisi liikaa luovuttamiselta, vaikka suunnitelma jatkolle olisikin valmiina.
Kun tähän lähdin, niin tämä suoritetaan loppuun, vaikka sitten hammasta purren ja itkua nieleskellen.

Toisaalta, mitä oikein kuvittelin ajatellessani, että jotenkin muka mahdollisesti pystyisin toimimaan tässä ammatissa minkä valitsin. Olen todellinen idiootti.

Haluan laihtua. Motivoin itseäni ruokavalioista ja syömishäiriöisistä kertovilla kirjoilla. Ostan kaappiin turvaruokia pienissä erissä. Jumppaan ja käyn salilla seitsemänä tuntina viikossa. En ota bussia keskustaan, vaan kävelen päivittäin.

can't find me

2009-01-28T17:09:00.002+02:00

Itsetuntoni on tänään ollut totaalisen lyöty ja kadoksissa. Tunnen itseni isoksi ja kömpelöksi, valtavan tilaavieväksi ja massiiviseksi. Inhoan tätä oloa ja inhoan kehoani joka ei suostu olemaan sellainen kuin tahdon sen olevan, inhoan mieltäni joka sabotoi yritykseni muuttaa sitä aina uudelleen ja uudelleen.

Meitä kuvattiin tänään koulussa, jotta oppisimme tiedostamaan ja välttämään tietynlaisia epävarmuutta ilmentäviä asentoja ja eleitä esiintyessämme tai harjoitellessamme vuorovaikutustilanteita. Tarkoitus oli tarkkailla videolta omaa käytöstään ja huomioda virheensä, mutta sen sijaan katselin vain itseäni ja liian suurta olemustani. Olisin voinut purskahtaa itkuun, olenko todella noin iso?

Olenko minä jossain tuolla massan alla? Voisinpa kuoria läskin vartalostani pois, tehdä siitä itselleni hyvän. En halua tälläistä sietämätöntä itseinhoa, puistattaa!
Voisin painua maan alle, en tavata ketään enää koskaan. Haluaisin pyydellä anteeksi kokoani, mutta näytän ulospäin vain ylpeää kuorta ja haen lisää syötävää ruokatauolla.

Postin mukana tuli tänään lähete ravitsemusterapeutille, se on lääkärin mukaan aivan välttämätöntä. En haluaisi mennä sinne ennen kuin olen tarpeeksi pieni. Aion perua ajan.

Olen normaalipainoinen, mutta miksi se on niin paljon liikaa?

successfully insulted

2009-01-26T14:27:00.002+02:00

Olen tyhmä, lihava, ruma, nöyryytetty ääliö.
Viikonloppu kotonakotona meni niin huonosti, ahmin kuin viimeistä päivää, kun olin taas kaksi päivää peräkkäin jätettynä yksikseni. Äiti istui baarissa ja pikkuveli laivalla, hitto mikä ahdistus.
Olen varmasti läheisriippuvaisin ihminen ikinä, mutta helvetti! Ensimmäisenä iltana en edes nähnyt äitiä, söin vain ja oksensin, lalalalaa, ja seuraavana iltana kun hän tuli, valitin eilisiä ja sen päivän ruokaorgioitani hänelle vuolaasti. Hän kuittasi sen sillä, että kyllähän kaikki välillä syöpöttelevät, jo menkkojenkin takia, se on ihan normaalia. Normaalia? Kysyin, että miten hänestä on normaalia syödä ensin jääkaappi tyhjäksi ja sitten kaapia ne itsestään sormin ulos. - Ja voitteko uskoa? Hän kysyi, oksennatko sinä?

Voi Luoja! Olen oksentanut jo niin kauan, olen oksentanut kun hän on ollut viereisessä huoneessa, olen oksentanut ja jättänyt joskus pyyhkimättä seinille osuneet roiskeet, olen oksentanut ja istunut sen jälkeen katsomassa televisiota turvonneen naamani ja kärisevän kurkkuni kanssa! Hän on ollut kanssani lääkärin luona jonka kanssa olen täysin avoimesti jutellut bulimiastani, eikä hän tiennyt?

Vau, häntä kiinnosti vähemmän kuin kuvittelinkaan.

Ja tämän jälkeen hän haukkui minut pystyyn, sanoi, että olen tyhmä ja lapsellinen. Että on säälittävää oksentaa ja etten tosiaan tule oksentamaan hänen talossaan yhtä ainutta kertaa.
Hah! Sen lisäksi, että pääni on ollut hänen vessanpöntössään jo lukuisialukuisia kertoja, niin mitenköhän hän ajatteli estää tulevat kerrat?
Eihän hän edes koskaan ole kotona, kun menen sinne. Olen kai niin ahdistavaa seuraa.

En jaksa enää laskea kuinka mones nöyryytys tämä häneltä oli. Jos hän ei muka tiennyt, niin millä oikeudella hän haukkui minut, kun oikeasti yritän päästä tästä kaikesta eroon ja tiedän kyllä olevani säälittävä ja tyhmä?
Missä oikein kaikki myötätunto ja äidinrakkaus?

Ah, olen pahoillani etten ole se tytär jonka olisit halunnut.

there's no way

2009-01-21T17:33:00.002+02:00

Väsymys kamppaa minut yllättäen, nukahdin eilen tunnille ja tänään nukuin ohi bussin lähdön ja myöhästyin koulusta tunnin.
Lihakseni kipuilevat ja kehoni huutaa lepoa. Olen treenannut tämän viikon aikana jo neljästi, vaikka on vasta kolmas päivä.
Ehkä ei olisi pitänyt aloittaa näin rytinällä, mutta silti olen ylpeä itsestäni, olen tyytyväinen ja kieltäydyn muuttamasta suunnitelmiani. Tänään lepo, mutta huomenna viideltä ylös ja salille ja illalla spinningiin.

Olisi niin helppo repsahtaa ahmimaan, järjestää tolkuttomat syömingit ja ahtaa itsensä totaalisen täyteen. Ajatukseni ovat silkkaa syntiä, mielitekoja ja syömisorgioiden suunnittelua. Melkein koukkasin kotimatkalla kaupan kautta, haluan suklaata, toffeeta, leipää, pitsaa, jugurttia, omenoita, jäätelöä, pipareita, keksejä, kermaa, kaakaota, mehukeittoa haluanhaluanhaluan.

Mutta minä hallitsen itseni.
En syö.

the snow was so beautiful this morning 05.00 a.m.

2009-01-19T18:12:00.006+02:00

Eilen tuntui siltä, että olisin voinut ahmia kaiken ruuan maailmasta. Voin huokaista helpotuksesta, kaapista löytyi ruisleipää ja luonnonjugurttia, kurkkua ja broilerleikkelettä. Ei varsinaisesti mitkään pirskeet siis ja kulutus oli enemmän kuin syöty kalorimäärä.

Tosin illan tankkaaminen näkyi aamun punnituksessa ja se vähän kirpaisi. Nostin lukua puolella kilolla viimeviikosta, eli olen takaisin toissaviikkoisissa luvuissa. Ahdistavaa, mutta toisaalta olen sekä vyötäröltä että lantiolta kolme senttiä kapeampi kuin edelliskerralla, oletan tämän perusteella, että sain edes jotakin aikaan.

Aamulla kävin salilla, koulussa lämppä ja puolentunnin venyttelyt ja seuraavaksi juoksen salille jumppaan. Olen syönyt paljon, mutten liian paljon ja olo on energinen ja voimakas. Kaipasin tälläistä fiilistä niin pitkään ja nyt kun se tässä on niin pelkään jatkuvasti menettäväni sen. Olen kai onnellinen juuri nyt, mutta antaisin niin paljon siitä, että oppisin elämään hetkessä ja lakata suunnittelemasta elämääni useiksi viikoiksi eteenpäin. Useiksi vuosiksi eteenpäin.

Nyt täytyy jo kiirehtiä, keskustaan kestää kävellä puolituntia, vaikka menisikin reippaasti. En edes tiedä paljonko lumi hidastaa tahtiani.

strange times, happy times

2009-01-17T15:55:00.002+02:00

Meillä oli tänään koulua. Avoimet ovet, rento päivä ja esiteltiin vierailijoille kaikkia hauskoja juttuja ja tarjoiltiin niille kahvia ja pullaa.
Lounaaksi tarjottiin mannapuuroa ja juustosämpylöitä.
Hirveä nälkä, söin puuroa ison kupillisen, mutta leipään en koskenut.
Ei sillä, että se olisi mihinkään vaikuttanut..

Puoli yhdeltä alkoi oppilaiden kahvihetki ja vierailijoilta oli jäänyt kasa pullia syömättä.
Olen tuttujen kesken yleisesti tunnettu siitä, että syömisilläni ei ole rajaa, vedän usein kouluruokailussa ainakin näennäisesti enemmän safkaa kuin muut enkä koskaan kieltäydy herkuista kun niitä tarjotaan, koska minusta on ihanaa, kun ihmetellään miten voin syödä niin paljon ja silti olla niin pieni. Ihanaa.

Söin neljä pullaa, siis tosi suurta pullaa.
Tytöt oli ihan kauhuissaan, toistelivat että miten oikein pystyn ja että heille tuli jo paha olo yhdestä. Niin vissiin. Poikien kanssa oli melkein kisa päällä siitä kuka syö eniten.

Ei siinä mitään. Kesken kotimatkan pää alkoi vähän selvitä ja rupesin olemaan aika pahalla tuulella itselleni. Siis mitä hittoa, neljä pullaa?
Suunnittelin, että voisinhan tietenkin olla syömättä loppupäivän, ottaa ehkä iltapalaksi puolikkaan greipin ja luonnonjugurttia, muttamuttamutta.

Tulin kotiin, menin suoraan pakastimelle ja söin niin nopeasti kuin pystyin vajaan litran paketin vadelmasorbettia. Päässä kuului vaan iloinen ääni joka lauleskeli siitä kuinka onnekas olinkaan, kun kaapissa oli jäätelöä, sen oksentaminenhan on kivaa!

Sitten menin vessaan ja sitten oksensin.
Se oli ihan kivaa, maistui samalle kuin syödessäkin ja oli nätin vaaleanpunaista eikä edes haissut oksennukselle.
Osa pullistakin tuli ulos, mutta lopetin siihen, koska väri ei ollut enää yhtä sievä.

On ihan hassu olo, ei yhtään morkkista, vaikka ahminkin. Olin itseasiassa koko ajan ihan hyvällä tuulella, lukuun ottamatta sitä kotimatkaa. En ole edes kovin turvonnut, mitä nyt silmät vähän punoittaa. Kehtasin jopa käydä kaupassa ostamassa teetä jota litkinkin loppuillan koska nälkäkään ei enää vaivaa.

Minulla on oikeasti hemmetin hyvä fiilis!

Ei saa ymmärtää väärin, en pidä oksentamisesta ja oikeasti haluan eroon siitä kokonaan. Tämä oli vain näitä kummallisia päiviä...

on with the flow

2009-01-15T15:28:00.004+02:00

Tänään on loistava päivä.

Olen saanut olla luvan kanssa poissa koulusta, koska olen ravannut terapoinneissa koko päivän; ensiksi oli oma aika puoli yhdeksältä ja sitten lääkärille seurantaika yhdeltä jonne äitikin ilmaantui. Siinä välissä ehdin käydä tekemässä salilla jalkatreenin ja olin ihan loppupoikki sen jälkeen, mutta kävelin kuitenkin takaisin kotiin puolentunnin matkan.
Kahden tunnin päästä taas lähtö salille, ostin kuukaudeksi sali-,aerobic ja spinningkortin ja kuudelta alkaa spinningtunti.
Syömisistä ei stressiä, kalorit pysyy siinä missä haluankin ja nälkä ei ole ongelma. Hitto, miten tälläisen fiiliksen saisi pysymään aina?

Pelkään väsähtämistä ja ahmimisorgioita, mutta yritän luottaa itseeni kaikin puolin. Liikunta on kivaa ja tuskaisen täysi olo ja iljettävä oksentaminen ei. Haluan niistä täydellisesti eroon.

Lääkitys ei ole aiheuttanut kummempia sivuoireita, paitsi ehkä tolkutonta janoa. Juon jatkuvasti ja ravaan vessassa, mutta ehkä se on ihan hyväkin asia.

Olo on koko ajan supersosiaalinen, se tuskin johtuu lääkkeistä, mutta on ihan uusi juttu minulle. Taidan pitää siitä.

again

2009-01-12T18:57:00.002+02:00

Panikoin taas! Kesken liikuntatunnin, kun oltiin salilla ja tiedän syynkin oikein hyvin. Olin huonoinhuonoinhuonoin enkä osannut mitään eikä kuntoni riittänyt ja kaikki muut olivat loistavia, mahtavia, lahjakkaita ja vahvoja.
Nöyryyttävää.

Luokanvalvoja halusi jutella matkalla takaisin koululle, sanoi, ettei se ole niin vakavaa, ettei tällä alalla fyysinen kunto kuitenkaan niin tärkeä ole, vaikka se on! Sanoi, että olen muuten ollut todella hyvä, paras palvelutoiminnan tunneilla, mutta en ollut pätkääkään kiinnostunut siitä. Yritin vaan pitää kohtauksen poissa ja hengitin. Nenän kautta sisään -ykskaks- suun kautta ulos -ykskaks- nenän kautta sisään -Mutta se ei ikinä toimi, en koskaan onnistu ja sitten hengitin niin täydellisen väärin ja laskin kai liian pitkään ja meinasin pyörtyä kesken miehen selostusta siitä, kuinka hyvin olen oppinut käytännön asiat ja kuinka minun ei pitäisi ottaa kilpailutilanteita liian vakavasti.

Käyn pyytämässä häneltä huomenna anteeksi, kerron, että en ole tällainen jatkuvasti ja että lääkitys on aloitettu.

Oloni on aika läski vaikken ole syönyt liikaa ja olen laihtunut puoli kiloa edellisestä punnituksesta.
Puoli kiloa viikossa oli suunnittelemani tahti, mutta silti olen jostain syystä pettynyt.

silly things

2009-01-09T12:10:00.004+02:00

En vaivautunut aamulla kouluun, koska terapeutilleni on aika kahdeksi ja bussit koulun päästä lähtevät huonosti ja matka kestää tunnin.
Menin sen sijaan istumaan kahvilaan ja lukemaan koulujuttuja ja tilasin törkeän suuren kaakaon jossa oli huikea kermavaahtokeko päällä.
No, se sitten korvasi kouluruuan.

Miespulmani alkavat olla aika naurettavalla tolalla.
Hihittelin itsekseni katsellessani kahta keskusteluruutua joista toisessa oli leffaan pyyntö Pojalta ja toisessa jotain pientä ja määrittelemätöntä flirttiä Siltä toiselta. Koitin flirttailla takaisin mahdollisimman korrektisti.
Ah, ja suostuin siihen leffapyyntöön, miten muka sanotaan ei? Olisi varmasti jo korkea aika opetella...

Pari päivää sitten, ihan puskista, vanha kaverini ja vähän-sinnepäin-ihastukseni otti yhteyttä ja kyseli milloin olen tulossa käymään. En todellakaan odottanut sitä. Näen sitten hänetkin varmaan viikonlopun aikana.
Ahdistaa vähän, koska olen varmasti lihavampi edellisestä kerrasta. En tosin missään tapauksessa halua hänen kanssaan mitään (hitto, en oikeasti haluaisi kenenkään kanssa mitään, miten minä olen tässä tilanteessa?) paitsi tietysti olla edelleen kaveri, mutta tottakai haluan olla nättinä.

Syömiset menneet loistavasti aamun kaakaota lukuunottamatta, olen julmetun tyytyväinen itseeni. Tämä on parasta pitkään aikaan. Pystyn välillä todella ajattelemaan ruuasta sillä tavoin 'normaalisti', kun luulin, etten olisi enää osannut. Syön, tulen kylläiseksi, lopetan syömisen, vaikka ruokaa olisi vielä jäljellä. Ja olen aina yhtä lumoutunut, kun noin käy.
En tiedä kauanko tämä tasapainoisuus kestää, mutta iloitsen siitä niin pitkään kuin mahdollista.

Vaikkakin ihmetyttää, miksi silloin, kun syöminen kulkee hyvin niin muu elämä on vähän mätä. Ja sitten, kun elämä teoriassa alkaisi paranemaan, koulunkäynti helpottuu tai pääsee näkemään kavereita pitkästä aikaa, niin syöminen menee ihan päin seiniä ja kaikki se muu latistuu siihen itseinhoon?
Nyt elämästä ei voi tosin sanoa sen olevan suoranaisesti mätä, mutta vähän hämärää kuitenkin. Ahdistaa kaikki valinnat ja päättämiset ja paniikkikohtaukset ja ein sanomiset ja kaikkea. Tästä pitäisi olla iloinen, sosiaalinen elämäni loistaa pitkästä aikaa. En vain oikein osaa.
Typerää.

Ainiin. Lähden kotiinkotiin viikonlopuksi, en taida jaksaa raahta konetta mukana. Maanantaina alkaa kuntoilu pitkästä aikaa koska olen taas toistaiseksi varoissani.
Palailen silloin.

stamped to my forehead

2009-01-07T12:18:00.003+02:00

Aaa, kuinka hävettäkään!
Sain paniikkikohtauksen koulussa, kesken kaiken, ja vasta ensimmäisellä oppitunnilla.
En ollut kertonut kenellekään, että minulla ylipäätään on koko paniikkihäiriötä, koska inhosin sitä leimaa jonka peruskoulussa sain siitä. Ihmiset vain pyörittelivät silmiään ja ajattelivat, että joopa joo, paniikkihäiriö, no iik.
Ja tietysti kaikki nyt ihmettelivät sitä.
Että miksi olen hysteerinen ja itken ja vapisen ja hengitän hinkuen ja hikoilen ja palelen ja olen ihan vauhko ja silti hoen koko ajan, että ei tässä mitään, ei ole mikään hätänä, kaikki ok, NO ONKOHAN?

En ollut kertonut edes opettajille. Olisittepa nähneet ne ilmeet. Ja sitten kun vihdoin olin rauhoittunut tyttöjen pukuhuoneessa ja soittanut äidille nyyhkyttäen etteivät uudet lääkkeeni auta(vaikka ei kai ne näin nopeasti vaikuta, mutta tilanne nyt oli mikä oli), niin purskahdinkin ihan holtittomaan itkuun uudestaan ja vain koska opettajani katsoi minua huolissaan ja kysyi, että onko kaikki hyvin.
Hän on aika nuori, noin kolmekymppinen mies ja tuntui ihan naurettavalta ja äärimmäisen nöyryyttävältä istua siinä hänen edessään ja itkeä kuin pikkulapsi ja tuhertaa pienellä äänellä, että on vain vähän häiriintynyt ja uudet lääkkeet saattoi laukaista kohtauksen.

No ne päästivät heti kotiin, huolehtivat, että pärjäänkö yksin ja milloin bussini lähtee.
Ja lähdinpähän ennen ruokailua, niin ei tarvinnut sitten siitäkään stressata.

Kouluni on ehkä maailman pienin, voi luoja, että ahdistaa etten pääse sielä mihinkään piiloon jos uusi kohtaus sattuu tulemaan.
Ja voi luoja, että jokaikinen oppilas sielä tietää typerästä panikoinnistani viikonloppuun mennessä.
Ja voi luoja, että hävettääkin mennä huomenna kouluun.

Tästä eteenpäin joudun olemaan yltiöiloinen, koska kaikkina huonompina päivinä saan kuulla ympäriltäni hissuttelua ja tietäväisiä suhahduksia, että minua täytyy ymmärtää , eikä saa kiihdyttää, koska sillä on paniikkihäiriö.

is there such a thing as normal or am i only creating one

2009-01-06T12:49:00.005+02:00

Koin pitkästä aikaa normaalisti syövän ihmisen aamupalan ja olen ihan tohkeissani.
Suunnittelemani aamiainen sisälsi yhden greipin, 2dl luonnonjugurttia, kolme konvehtia ja kahvin.
Söin toisen puolen greipistä, jonka jälkeen ajattelin, ettei tee mieli enempää sitä. Vein toisen puolikkaan jääkaappiin.
Join kahvin ja sen kanssa otin kaksi konvehtia jonka jälkeen ajattelin, etten halua enää sitä kolmatta.
Sen jugurtin söin, ja sitten olin ihan täynnä ja kylläinen ja tyytyväinen ja mitä ihmettä?

Minun normaalini on se, ettei sillä ole mitään väliä tekeekö mieli vai ei, sitä vaan syö.
En käsitä miten tämänaamuinen on mahdollista, mutta olen hemmetin onnellinen siitä.

Pikahuomio ja mahdollinen osasyy:
Haluaisin aina syödä mahdollisimman pitkään, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että syön aina todellisella tappotahdilla. Greipin syöminen ilmeisesti tyydyttää tämän tarpeen, koska sen lusikoiminen on niin hankalaa ja kestää väistämättä aika pitkän aikaa.

Oli pakko tulla hehkuttamaan.

no woman no cry

2009-01-05T17:55:00.002+02:00

Illalla kuvittelin saavani unirytmin kertaheitolla normaaliksi ja vedin nukahtamislääkkeen luottavaisin mielin naamaan. Heräsin, kun sen vaikutus loppui kahdeksalta aamulla ja olin hetken ihan pirteä; punnitsin itseni joululahjaksi saamallani vaa'alla, mittasin ympärysmitat, söin vähän aamupalaa ja join kupin teetä ja kirjailin samalla lukuja ylös, suunnittelin päivän ruokia - ja väsähdin totaalisesti. Ajattelin, että voisin hetken lepäillä ja kun sitten jossain vaiheessa nousin ylös kello oli jo puoli kaksi.
Kävin sitten lenkillä ja söin kanakeittoa (eines, olen toivoton kokki...).
Vähän aikaa sitten kävin kaupassa ja ostin porkkanoita, greippejä, mehukeittoa ja luonnonjugurttia.

Isän lähettämä joulupaketti saapui vihdoin. Ärsytti. Rahan lisäksi sieltä löytyi raaputusarpa(ei mitään) ja rasiallinen konvehteja. Söin neljä. Ei kai haittaa, mutta pelkään täydellistä repsahdusta. Pitäisikö heittää koko rasia pois?

En pystyisi olemaan yhden miehen nainen, vaikka haluaisinkin. Tulin tänään siihen tulokseen. Mikä häpeä.

unsecure

2009-01-04T15:38:00.007+02:00

Treffit ohi, luojan kiitos. Silti jäi vaivaamaan, koska poika pitää edelleen yhteyttä. Tykkään hänestä, mutten halua häntä. Miten voitaisiin pysyä ystävinä ilman mitään muuta?

Eilen meni pitkästäpitkästä aikaa syömiset mainiosti, tänään yritän jatkaa samalla mallilla. Tarvitsen liikuntaa, odotan jo salille pääsyä. Tänään lähden takaisin opiskelupaikkakunnalle kotiin, olen niin onnellinen siitä. Todennäköinen mahdollisuus on, että tunnen pohjatonta yksinäisyyttä sielä, mutta tämä yksinäisyys kotonakotona on ihan toista maata, jotenkin paljon musertavampaa.

Aloitin eilisiltana seronil-lääkityksen. Järkyttävä ennakkoluuloni kaikenlaisia mielialalääkkeitä kohtaan on lykännyt ja lykännyt niiden aloittamista, mutta nyt oli pakko. En jaksa enää ahmia ja toivon, että ne naurettavat paniikkikohtaukset laimenee olemattomiin ja haluan tämän alavireisen olotilan pois. Kolme sellaista asiaa, jotka totaalisesti määrittelevät ja pilaavat elämäni, ehkä siinä on jo tarpeeksi perustetta aloittaa.

Haluan niiden pelastavan nuoruuteni, haluan enemmän kuin mitään.
Olen naiivi, ja tiedostan sen, mutta mitä jää jos ei jaksa toivoa?

can't have feelings

2009-01-03T14:29:00.002+02:00

Heräsin vasta puoli yhdeltä, herätyskelloon. Olisin voinut nukkua vielä tunteja, väsymys on loputon. Mutta heräsin silti, minulla on tänään treffit.

Olen hermostunut ja ehkä ahdistunutkin.
Poika on ihana, maailman mukavin, ystävällisin, reiluin ja saanut paskat naamalleen edellisestä suhteestaan minun kaverini kanssa. He seurustelivat alle kuukauden jonka aikana tyttö petti häntä neljän eri henkilön kanssa.
Toinen kaverini, joka on pojan hyvä ystävä, kertoo sen, kun olemme kahden. Sanoo, että pojan itsetunto romahti totaalisesti, että se ei uskonut riittävänsä enää kenellekään.

Ja sitten uusivuosi lapissa, kaverit ja juhlimista, alkoholia ja säätöä.
Eikä minun kuulunut enää koskaan tehdä mitään kenenkään kanssa, olen huono ja riittämätön, tiedän sen.

Ja tiedän myös sen, että pakkomielteeni saada joku kiinnostumaan ja ihastumaan itseeni häviää heti kun onnistun. Sitten haluan jo seuraavan, jonkun mahdollisimman epärealistisen, sen joka ei näe minua ollenkaan. En koskaan jatka suutelemista pidemmälle, sillä kun pääsen siihen, kiinnostukseni lopahtaa ja etsin jo uutta, etsin uusia sanoja ja kosketusta. Etsin uutta nostamaan itsetuntoani.
Kuunnelkaa nyt, kuinka väärä olen.

Ja.
Olen jälleen kerran epäonnistunut sanomaan ei, ja lupauduin kahville pojan kanssa. Olen sitä paitsi äärettömän epäluuloinen. Miksi ihmeessä hän muka haluaisi tavata, miten hän voisi tuntea mitään? Olen lihonut loman aikana varmasti kiloja, olen ruma ja vartaloni on liian pehmeä. Luulen, että olen vain väline kostoon kaveriani kohtaan, sitä tyttöä joka häntä petti.
Toisaalta poika on niin vilpitön ja niin ystävällinen, etten mitenkään jaksa uskoa siihen, mutta en keksi parempaakaan selitystä, enkä halua, että minua nöyryytetään.

Haluaisin karata tilanteesta, unohtaa ne illat hänen kätensä ympärilläni, ne alkavat tuntua puistattavilta.
Mielenkiintoni on toisaalla, en saa ajatuksiani irti hänen kaveristaan jonka hymy ilmestyy silmiini kun suljen ne. Pystyn kuulemaan hänen äänensä korvissani, tuntemaan hänen epämääräiset hipaisut, kun hän käveli ohitseni tai istui vieressäni. Muistan illan, alkoholista sumuisen pääni kun katsoin hänen silmiään ja hän sanoi, että tein jo valintani ja nyt minulla on poika.
Tiedän sen, tietysti. Niin tyhmä en ole, että loukkaisin tahallani, tunnen vain elämää suurempaa ihastusta siihen toiseen.

Ja silti tiedän jossain syvällä mielessäni, että jos saisin sen toisen, mielenkiintoni katoaisi ihan yhtä lailla. Tunnen itseäni edes sen verran.

Pelkään sitoutua. Pelkään.

En tiedä milloin poika soittaa, ja miten sitten saan tämän jäämään tähän? Ilman että loukkaan, miten saan hänet ymmärtämään, etten pysty yhtään mihinkään hänen kanssaan.
En yhtään kenenkään kanssa.

Alan ihan kohta panikoimaan.

faith

2009-01-02T11:07:00.002+02:00

Ette uskoisi vaikka kertoisinkin kuinka hirveän uskomattoman paljon olen mässäillyt loman aikana. Mutta en jaksa kertoa, tulisi vain paha mieli.
Juttu on nimittäin niin, että nyt riittää uskoa parempaan. Motivaatiota tuppaa ja olen vain helpottunut siitä, että tämä loputon syömisjuhlasuma (sanahirviö!) vihdoin hellittää.

Tervetuloa laihempi minä ja parempi vuosi.

Au, jatkan kirjoittelua huomenna. Tulin juuri 13 tuntia yöjunalla ja olen kuoleman väsynyt.

turn down

2008-12-24T22:57:00.004+02:00

Olen uskomaton.
Ilta päätyi hammasharjan kanssa leikkimiseen.
Olen ihan SIKA.

Lihavalihavalihava.

Ihanaa joulua kaikille; in your face, ebba.

gift of art

2008-12-24T15:32:00.004+02:00

Tein tänään piparkakkutalon josta tuli ihan pommi. Oikeasti, en ole koskaan nähnyt noin rumaa ja romahtamispisteessä olevaa piparitaloa, mutta sama se. Kuorrutin sen kasalla tomusokeria, mutta ei pelastanut.

En ole lenkkeillyt, mutta aion kyllä käydä kävelemässä, ainakin lyhyesti.
Olen syönyt pari piparkakkua ja muutaman ranskanpastillin taloa koristellessa, mutta muuten ei ole mennyt vielä mitään.

Ollaan lähdössä sukulaisille syömään, ahdistaa. Toivottavasti osaan pitää järjen päässä.
Muuten kuitenkin aika rento meno, melkein hilpeä.

Ihanaa Joulua kaikille!

it's calm again

2008-12-23T12:02:00.003+02:00

Ulkona on ihanan valkoista. Inspiroiduin muiden blogeja lueskellessa ja tuli aika tarmokas olo, eli lenkille lähtö tämän jälkeen.

Huomaan tulokset vartalossani niiden kolmen päivän ahmimisien jälkeen. Eilen etenkin oli kamala ahdinko päällä enkä viitsinyt tulla edes kirjoittamaan. Eilinen meni silti hyvin, 400 kaloria ja tunnin lenkki koiran kanssa.

Olin taas koko päivän yksin kotona ja se harmitti. En tiedä miksi edes tulen tänne, kun en kuitenkaan ole kenenkään seurassa, mutta koska en ahminut sen takia koko päivänä, asia ei tunnu niin pahalta.

Tänään koitan selvitä myös mahdollisimman vähällä ruualla. Tosin säästöliekki pelottaa, mutta voiko se tulla jo kahden päivän vähistä syömisistä? Jos syön huomenna sitten 1000? Vai onko sekin ihan yksilöllistä?

No kuitenkin, olo on tällä nimenomaisella hetkellä mitä mainioin ja nyt käyn vaihtamassa yöpaidan lenkkivaatteisiin ja käyn haukkaamassa roimasti raikasta ilmaa.

Siinähän ei ole kaloreita?

one-night show

2008-12-21T17:53:00.002+02:00

Pelleilen taas ruualla.
Ei ole edes nälkä, mutta mättään naamaani keksejä ja kana-kasvisgratiinia ja sitten syljen ne paperiin ja heitän roskiin. Anteeksi äiti, olen kiittämätön ja täysin käsittämätön.
Otin kaksi porkkanaa, söin toisesta puolet ja räin niitä ulos, vein takaisin kaappiin.
Suussa maistuu mausteet ja kana, mutten niellyt mitään.
Ihmeellistä sessiointia.

Olo on todella täysi. Ja syyllinen, mutta toisaalta helpottunut. Olisin voinut ahmia, mutta kunhan saan tämän ruokasirkukseni näytöksen päättymään, voin katsoa itseäni sentään peiliin.
Kävin lenkilläkin. Ja voisin keittää teetä. Ja mennä vaikka nukkumaan, en haluaisi olla hereillä.

Pikkuveljeni sanoi tänään äidille, ettei halua viettää kanssani aikaa. Miksi? Koska olen tylsä ja aina pahalla tuulella.

Itketti.

what's wrong with the mirror

2008-12-21T12:29:00.003+02:00

Miten voi tuntea itsensä näin sieväksi sellaisen rappioillan jälkeen minkä eilen koin.

Heräsin ihan vasta, ulkona on harmaata ja suu kuiva liiasta juomisesta ja öisestä ruokasessiostani jossa ei rajoja tunnettu.
Nukuin aluksi äärettömän huonosti piukean mahani ja kännisen pääni kanssa, mutta rauhoituin jossain vaiheessa yötä, ja ennen heräämistäni näin jotain ihanaa unta missä oli pieni poika joka nukkui laiturilla.
En pysty muistamaan muuta, mutta tunnelma oli valoisa.

Ja silti, vaikka luulisi, että olen nyt karmea, turvonnut ja itseinhon sävyttämä, katsonkin peiliin ja näen itseni ja pidän näkemästäni.
Hiukseni näyttävät pehmeiltä(optinen harha, ne ovat kuivat kaikesta vaalentamisesta ja tukkaa lähtee päivittäin kourakaupalla), ihoni on tasainen ja näytän jotenkin puhtaalta. Puhtaalta, enempää en osaa kuvailla.

Päätökseni pitää silti, en vietäkään rentoa joulua, vaan aloitan uudenvuoden lupauksen lunastamisen jo tästä päivästä.
Mutta päätös siitä ei tunnu enää siltä kuin se eilen tuntui; ahdistavalta uhrautumiselta, joka minun on vain pakko tehdä.
Nyt se tuntuu hyvältä. Se on minua itseäni varten, joten miksi lykätä sitä?

On hyvä päivä aloittaa, en ole kerennyt syödä vielä mitään ja olen hyvällä tuulella, ja pidän itsestäni.

Herranjestas, miksi tätä tunnetta kutsutaan?

moderate in me

2008-12-20T15:13:00.004+02:00

Olen syönyt kuin hullu viimeiset kaksi päivää. Kaikkea ihan kamalaa, aurajuusto-piparipullia tänään kymmenen ja lisäksi ranskalaisia ja kalkkunapihvin juustolla, omenoita, suklaata, rusinoita, viiniglögiä, manteleita, jugurttia, juustoa, kalkkunaleikkelettä, selleriä, leipää, keksejä, SUOLAARASVAASOKERIAKALOREITAKALOREITAKALOREITA!

Ihan sama.

Tänään vielä juhlimaan kaverin synttäreitä. Viinaa menee ja boolia.
kakakakaloreita.

Teen silti yhden nätin lupauksen jonka toteutan ennen uutta vuotta.

Lupaan laihduttaa koko joulun tapaninpäivään asti, ja sen jälkeen vain ryyppään, mutta syön niin vähän kuin mahdollista.
Loppuloman aikana ei muuta kuin vihanneksia, hedelmiä, lanttulaatikkoa , ruisleipää, kraavilohta, luonnonjugurttia ja pähkinöitä tai manteleita. Ja alkoholia.
Alle 1000kcal päivä.
Aamen.

Voin tehdä näin, koska en käy salilla loppuvuoteen, kun en ole asuntolalla.
Lenkillä käyn kumminkin joka päivä.

Vihaan vartaloani ja heikkoa mieltäni.
Olen turpea ruma lehmä. En edes oksentanut, ja sekin kaduttaa.
Olen tyhmä ja ruma, enkä koskaan opi.
Olen mitätön idiootti, en kai edes halua oppia.
Olen ikuisesti juuri tällainen; lihava tyttöparka joka ahmii eikä halua ymmärtää kohtuudesta mitään.

En tiedä miksi olen tällainen.
Ja nyt en voi edes itkeä asiasta kenellekään.
Päätin, etten enää vaivaa äitiäni tällä, eikä kannattaisikaan, vaikka halu puhua jollekin tästä täydellisen tyhjästä ja mitättömästä olosta sisälläni on valtava. Se on ihan ristiriidassa sen kanssa, että olen eilisestä asti hyvällä menestyksellä täyttänyt sisuksiani kaikella, mitä kaapista löydän.

Äitini ei halua kuulla. Minä haluan kertoa, haluasin pystyä selittämään ja oikeasti haluaisin hänen auttavan.
Hän kai yrittää.
Lopeta se syöminen. Ei sun jatkuvasti tarvitse laskea niitä kaloreita. Sä teet tosta ittelles vaan noin suuren ongelman, kun mietit sitä koko ajan.

Tiedän, mutten osaa.

EDIT//
Oksensin sitten kuitenkin.
Mutta ei se helpottanutkaan oloani.
Ahdistaa.

today i'm dirty

2008-12-19T13:28:00.002+02:00

Tietenkin tiesin, että näin kävisi vielä, mutta en odottanut sen tapahtuvan näin nopeasti.
Aamupäivä kello 11 ja olin jo kerennyt ahmia.

Eilen hekumoin onnistumistani, ja tänään otin vahingon takaisin ja mätöin 300g irttari-suklaita naamaan. Olisi vain pitänyt hävittää koko pussi, kun sen pienen hetken pystyin elämään syömättä niitä.

HirveäHirveä makuyhdistelmä oksennettaessa. Kahvi ja suklaa. Jouduin viipymään vessassa lähes kaksi tuntia, ihan vaan koska minun täytyi jokaisen pienen oksennuksen jälkeen suostuttelmaan itseni uuteen yritykseen.
Maku on edelleen suussani, ja lenkillä ollessani haistoin sen koko ajan ympärilläni.
Kuvottavaa.

Mikä ihme sai kuvittelemaan, että pystyn olemaan syömättä niitä, vaikka ne nököttävät sievästi pussissaan yöpöydälläni? Miksi ihmeessä luulin, että sen yhden onnistumisen jälkeen en repsahtaisikaan enää?
Riskipeliä.

Olen huikaisevan väsynyt, olen aina kun oksennan.
Menin silti lenkille, ja aamulla kävelin 3 kilometriä salille ja treenasin tunnin.
En tiedä, olenko pystynyt kuluttamaan kaikkea tänään..
Olen syönyt lisäksi aamupalana maitorahkaa, luonnonjugurttia ja muutaman mantelin.

Minulla piti olla terveellinen päivä.
Tunnen itseni likaiseksi petturiksi.
En voi syödä enää tänään.

round one

2008-12-18T17:01:00.004+02:00

Olen lyhyt ja hämään pukeutumisella. En minä ole pieni.

Taas joku ruokajonossa sanoi sen, 'kuinka pieneen tyttöön mahtuu noin iso määrä ruokaa?'.
Hymisin vaan.

Mutten ole pieni.

Ja kaduin syömisiäni. Kaduin hirveästi, olin luvannut itselleni syödä vähän vähemmän.
Mutta hain lisääkin.

Päivä oli liian pitkä, väsytti ja harmitti se ruokamäärä.
Voiko siitä syyttää sitä, että kesken matkan linja-autoasemalle löysinkin itseni marketista, lappamasta irtokarkkia paperipussiin? Ei kai.
Voi tyhmä tyttö.

560g, vähän hedelmäkarkkeja, suurin osa suklaata ja toffeeta.
Bussissa vedin hedelmäkarkit, söin niin nopeasti kuin vaan kerkesin.

Ja sitten, ihan ennenkuulumatonta, päässäni yhtäkkiä selkeni.
Mitä ihmettä minä teen?
Eikö se ahmiminen pitänyt lopettaa? Ei ole oikeutta tehdä itselleen tälläisiä ongelmia, ei saa tulla kotiin ja oksentaa pitkin iltaa ja vihata itseään näin säälittävästä syystä.

Tietenkään se ei käy noin, tulen varmasti vielä ahmimaan ja oksentamaan, mutta ei pidä luovuttaa.

Oikeasti, piilotin sen pussin laukkuuni ja lopetin. En menettänyt peliä vielä.

Tänään ei tosin enää syödä.
Ja mahan kohdalla on kumpu,
mutta hemmetti, voitin tämän erän.

newyear promises

2008-12-16T18:49:00.002+02:00

Olisinpa vain hoikka. Pieni, haluan olla siro ja pikkuinen. Miksen saa?
Inhoan kömpelöä, tilaa vievää olemustani, massiivisia ruumiinosiani ja kokoani.
Haluan ostaa kaupasta pieniä vaatteita ilman, että ne kiristävät ja saavat minut näyttämään porsaalta joka on sullottu sukkahousuun.
Haluan pitää tiukkaa toppia farkkujen kanssa ilman niitä kamalia kylki- ja selkälihoja, haluan näyttää sievältä.
Haluan ostaa taas B-kupin rintsikoita, en vieläkään ole hyväksynyt C:tä ja ostan aina B:t, vain todetakseni, että ne ovat liian pienetpienetpienet. LIIAN PIENET. Äitini (joka on sentään hieman ylipainoinen ja minua noin 15cm pidempi) sanoi joskus, kun sain kauhean raivokohtauksen hänen ostettuaan minulle C-kupin urheiluliivit, vaikka olin nimenomaan pyytänyt häntä tuomaan B:t, että eihän hän voinut ottaa niin pieniä kun minulla herranjestas on isommat tissit kuin hänellä.
Loukkaannuin aivan hirveästi. Aivan jumalattoman pahasti. Äitini käyttää varmasti D:tä, en ymmärrä kuinka hän kehtasi sanoa niin, vaikka tiesi, että minulla on kompleksi vartalostani, enkä kaipaa enempää lannistavia kommentteja sen muodoista. Teki mieli veistellä keittiöveitsellä koko rintavarustus helvettiin.

Haluan istua junassa tai linja-autossa normaalisti, miettimättä sitä kuinka hillittömän valtavat ja levinneet reiteni ovatkaan. Haluaisin hitto vie edes istua stressaamatta.
Miksi junnaan tässä samassa painossa? Miten edes laihdutetaan? En kaipaa kaikkitietävän ravitsemusterapeutin vastaanotolle, hän ei auttaisi minua laihdutuksessa, vaan pitämään painon terveellisesti samassa, sen nousematta tai laskematta.
MUTKU. Olen läski, en tahdo sen pysyvän samassa, miksi tahtoisin, kun vielä kymmenen kilon pudotuksenkin jälkeen olisin BMI:ltäni (melkein) normaalipainoinen. Haluan laihtua ensin ainakin kuusi kiloa, sitten olen valmis hänen luokseen. Siihen asti se olisi sekä minun että hänen aikansa tuhlausta.

Mitätöin tulokseni hillittömillä ahmimisillani. En ehkä koskaan tule laihtumaan.
Mikä silloin on elämän idea? Mistä saan tähän kaikkeen valoa?

Tietenkin laihdun. Ei se vie kuin viisi kuukautta, jaksan kyllä sen verran. Alle puoli vuotta, saan itseni kuusi kiloa pienemmäksi. Kesäkuntoon. Hah. Tiedän, että se onnistuu.

Painan hirveät 56kiloa. Kunhan selviydyn loppukuun riehakkaista kaloripommijuhlista kunnialla, ilman lihomista ja ahmimista(jonka aion saada HUOM. kokonaan loppumaan) voin aloittaa -6 kilon projektini.
47kiloa on unelma, mutta 50kiloisena uskon pystyväni pitämään kehostani, uskon, että voisin rakastaa sitä.

Ensi toukokuussa painan sen 50 kiloa.

Sitten haluan tavata Ravitsemusterapeutin. Sitten sillä on merkitystä.

and how could anybody understand that the fate we have is in our hands

2008-12-13T12:38:00.002+02:00

Eilen ennen nukkumaanmenoa vielä yksi paniikkikohtaus.
Äiti tuli vesilasin kanssa ja sanoi ilman sen kummempaa draamaa, että sillä aikaa kun minä kieriskelen itsesäälissä ja kieltäydyn ottamasta vastaan sitä apua (lääkkeitä) mitä minulle tarjotaan, maailmassa on ihmisiä jotka ihan oikeasti ovat sairaita. Syöpää, skitsofreniaa, cp-vammaisuutta…
Itkin ihan hirveästi, mutta tiesin hänen olevan oikeassa. Minun kuuluu nyt lopettaa tämä pelleily. En ole oikeutettu leikkimään sairasta, viemään terapia-aikaa niiltä jotka sitä oikeasti tarvitsisivat ja kuluttamaan äitini voimia ja resursseja omiin lapsellisiin, tekemällä tehtyihin vaikeuksiini.

Lopetan tämän naurettavan sirkuksen, jolla luultavasti haen vain huomiota. Alan elämään niin kuin normaalisti ihmiset elävät ja lakkaan nöyryyttämästä itseäni enempää.

Hei hei.

i don't want to be this fat

2008-12-12T22:28:00.002+02:00

Kaiken tuon ahmimisen jälkeen en vieläkään lopettanut. Voin kai sanoa, että söin 4500kcal tänään, ja sitä aikaista aamupalaa lukuunottamatta olen ahminut ihan koko päivän.

Tällä hetkellä on todella vaikeaa hengittää, ja tuntuu, että ruoka pursuaa kylkiluiden välistäkin ulos.

En pysty enää kuvailemaan mitenkään, kuinka vastenmielisenä itseäni pidän.

Voisinpa vaan lopettaa syömisen, olisi niin paljon helpompi olla.

helpless

2008-12-12T15:07:00.005+02:00

Olen lihavalihavalihava, äärettömän läski ja kuvottava. En jaksa uskoa itseäni, haluaisin kynsiä vartaloani, satuttaa ja hakata. En siedä omaa heikkouttani ja ennaltaarvattavuuttani.
Tunnen kuinka lihon, miksen voinut vain lopettaa?

Nukuin niin huonosti, vaikka olin ottanut nukahtamislääkkeen. Kämppiksen kaverit pitivät taas paraatia ja aamuviiden herätys tuntui jumalattoman tuskaiselta.
Lähdin salille ja raahasin parin kilon laukun ja toisen vielä painavamman jossa oli läppäri, kolmen kilometrin matkan ja jalat lipsui liukkaassa.
Treenin jälkeen lääkäriaika. Paino katsottiin ja se oli jotain ihan järkyttävää, vaikka oli aamu ja olin juuri käynyt treenaamassa.
En voinut sille mitään, että aloin itkemään. Lääkäri antoi nipun nenäliinoja, onneksi äiti ei vielä ollut tullut.

Taas sama virsi. Lääkkeitä ne tyrkyttää. Ja aina vastaan samoin, en halua. En halua, en halua, en halua. Ei minua voida pakottaa.
Lähete ravitsemusterapeutille. Ihan sama. Menen sitten, mutta tuntuu, että tuhlaan vain omaani ja hänen aikaansa. Ihan sama.

Olen raivoissani. Tulin kotiinkotiin äidin kyydillä, ja sitten äiti lähti töihin ja jäin yksin, ja AHMIN. Tietenkin, olen ihan yhtä tyhmä ja ajattelematon ja hallitsematon läski kuin aina ennenkin. Inhoan itseäni, ihan hirveästi.

Söin ainakin 300g sacherkakkua! 100g on 370kcal.
Söin karkkia, sen mitä niitä oli jäljellä, reilut 50g.
Ruispuuroa ja omenan. 3dl mehukeittoa. 2dl mehua. 6 piparkakkua ja sinihomejuustoa.
100g lanttulaatikkoa...
Olisin vetänyt vielä kermavaahtoakin, mutta en saanut tuota pursotinpulloa toimimaan. Mutta sen poisjääminen ei merkitse kokonaisuuden kannalta enää yhtään mitään.
Nämä tietysti sen lisäksi, että ennen salia söin kaksi ruisleipäviipaletta ja kevytmargariinia ja vitamiinijuoman.

Oksensin. Ihan kamalaa, kakku juuttui kurkkuun ja sen makuun sekoittui lanttulaatikon maku. Mahaan jäi vielä vaikka mitä, en päässyt edes puuroon asti, mitä söin ensimmäisten joukossa, mutta en yksinkertaisesti jaksanut. Pyörrytti, silmät turposi umpeen ja suussa maistui hirveältä. Paniikkikohtaus ravistutti, hyökkäsi päälle. Olin ihan voimaton sen kanssa, en saanut mitään otetta. Löin nyrkien kasvojani ja toivoin kuolevani.
Makoilin vessan lattialla poski kiinni viileässä lattiassa, hengitin kiivaasti, ihan liian nopeasti ja puhelin itselleni.
Välillä haukuin, sanoin itselleni aivan hirveän ilkeitä asioita, mutta latelin vain totuuksia. Olen läski ja ruma, turha, ahne valtava lehmä.
Välillä halasin itseäni, sanoin ettei se mitään. 'Sormet kurkkuun vielä kerran, sitten pestään pönttö ja naama, ja sitten voidaan mennä nukkumaan.'
Tein niin. Nukuin vain kaksi tuntia ja heräsin hirveän näköisenä, paskan maku suussa ja hampaat vihloen.

Olen vastenmielinen. Sairas.

En voi mitenkään syödä tänään enää mitään, enkä voi ymmärtää miten taas on nälkä. Oksetan itseäni, eikö mikään riitä?

Painoin niin paljon, etten selvästi ole onnistunut 'järkevässä' laihdutuksessa.
Tuhat kaloria päivä. Ei sen enempää, muttei myöskään vähempää. Ja voin unohtaa kaikki kevyemmät päivät, en aijo syödä mitään herkkuja enää. Selkeästi en pysty pidättäytymään kohtuullisissa määrissä, eli sitten mennään nollalinjalla.

Kurkkua aristaa. Poskeni ovat ihan pallot ja silmäni vain pilkahdus turvonneissa kasvoissani. Päätä särkee ja ahdistaa. Olen täydellisen pettynyt itseeni. En kehtaa katsoa itseäni peilistä.
Piparkakkujen haju saa perääntymään kaapilta.

Olen loputtoman väsynyt.

EDIT//
Tiedättekö, tämä sietämätön olo ja itseinho on jotain ihan hillitöntä.
Söin äsken vielä sieniä, rusinoita, lisää aurajuustoa, puolikkaan klementiinin, ison palan juustoa, manteleita, 4 vpl kalkkunaleikkelettä ja porkkanan.
En tiedä.. Tunnen olevani aivan tolkuttoman suuri. En ole laskenut vielä kaloreita, pelkään niiden huitelevan lähes neljässätuhannessa. Olen törkeän läski.

Näen itseni vain sarjana eri kehon osia. Näen ihraiset, muhkuraiset, levinneet reiteni. Näen käsivarsieni alla roikkuvan paksun nahan. Näen pyöreän vatsani ja näen suhteettoman suuret kylkilihani jotka pursuavat farkuista epäesteettisesti. Näen leukani alla toisen tuloillaan. Näen taikinaiset, veltot poskeni. Näen roikkuvat, liian suuret rintani. Näen paksut nilkkani, ryhdittömän takamukseni, paksun ja poimuisen ihokasan polvieni päällä. En pysty selkiyttämään kokonaisuutta.
Inhoan tuota hahmoa peilissä, ei tuo ole minä. Inhoan näitä vartalon osia, inhoan mieltäni joka on saastunut eikä pysty keskittymään kuin ruokaan ja syömiseen.

it ain't gonna happen

2008-12-11T17:18:00.004+02:00

Jo kolmas päivä kamalien ahmimishalujen vallassa. Kiitän jälleen itseäni siitä, että olen ostanut kaappiin vain terveellisiä ja melko kevyitä ruokia, koska ne ovat katkaisseet ahmimiseltani terän aika tehokkaasti.

Eilen illalla söin 2 banaania (hyi! Mutta hyvä, että ne loppui, en osta banaaneja enää ikinä..) ja seitsemän ruispalaa kevytmargariinilla.
Tänään olen syönyt taas ruisleipiä, kolme, ja litran herkkusienikeittoa ja purkin raejuustoa. Kävin onneksi salilla ja siinä litrassa keittoa ei ollut 'kuin' 300 kaloria.
Meinasin jopa sortua ostamaan litran jäätelöä, joten siihen nähden olen hyvillä vesillä. Onneksi järki pysyi kaupan kulmilla päässä, ei olisi ollut edes varaa, mikäli tahtoo syödä yhtään mitään ensi viikolla...

Mutta hyi, mikä olo. Maha on täynnä ja pullottaa rumasti. Tekisi melkein mieli mennä oksentamaan, tuntuu että tulisi aika helposti, mutta meillä on keittiö täynnä jengiä. Kämppiksen kaverit.. En kehtaa.

Aamulla salille ennen lääkäriä, jolle psykologi varasi ajan. Äitikin tulee. En tiedä mitä siellä tehdään, mutta toivottavasti katsotaan paino. En osaa yhtään sanoa paljonko painan, kun en omista vaakaa.

Menen huomenna kotiinkotiin ja se on ihanaa. Mutta en tiedä mitä teen, jos tämä ruoanhimo kestää viikonlopunkin, kun kotona on kaapit täynnä kaikkea mahdollista. En kestä, jos ahminta menee ihan överiksi, en jaksaisi sitä itseinhoa nyt.
Ajattelin antaa itselleni luvan syödä jotain typerää, tietenkin kulutuksen rajoissa, jos saisin sillä tämän kamalan ahmituksen pois.

Vaahtokarkki-kaakaocombo kuulostaa ihanalta.

hit me

2008-12-09T19:01:00.008+02:00

Turhautus. Ahmin.

Hoh hoh. Kalorit on ihan sopivat, eivät ne edes ylittäneet peruskulutustani ja lisäksi olin aamulla tunnin salilla, mutta ahmin silti.

On minun onneni, että rahatilanteeni on edelleen surkea ja kaapissa oli vain banaaneja ja ruisleipää.
Söin neljä banaania ja kolme leipää kevytmargariinilla, appelsiinin, hedelmäsalaattia ja lisäksi kämppiksen vanhoja hapankorppuja, jotka hän on unohtanut kaapin perukoille, koska niissä on niin vähän kaloreita ja yritin pitää tolkkua siinä syömisessä.
Kaikki nopeasti ja yhteen putkeen, klassista.

En edes ymmärrä, miksi ylipäätään olen ostanut banaaneja! En edes erityisemmin pidä banaaneista, ja niissä on turhan paljon kaloreita. Miksi syödä neljä banaania peräjälkeen, vaikkei edes tykkää niistä?

Muttei tuo nyt ole mitään verrattuna tavallisiin ruokaorgioihini.
Ei yhtään mitään...

Harmittaa silti, tietenkin.
Ei mitään draamaa, mutta vituttaa.

Huomenna syön juuri sen mitä olen suunnitellutkin.

Kävin psykologilla aamulla. Pakotin itseni puhelemaan jotain. Hymyilinki välillä, vaikka hermostuttikin.
Hän ei maininnut poliklinikan vaihtamista sanallakaan.

easy

2008-12-08T18:48:00.004+02:00

Palelee. Tämän asunnon joka kolkassa vetää, ja toisaalta välillä tuntuu kuin sulaisi kuumuuteen.

Villasukat ovat vakioasusteeni, mutta laiha on lohtu.
Kurkkuun koskee kun nielee, mutta tämä ei johdu oksentelusta. Nenänpää jäässä, sormet jäässä.

Aamulla salille ennen psykologia ja ennen koulua.
Nälkä, mutta sillä ei tunnu olevan merkitystä. Väsymys on voimakkaampi, haluan nähdä jo unia.

Olen kai ihan onnellinen tänään.

nice one

2008-12-07T20:36:00.002+02:00

Kiva päivä. Kiva.
Ehkä lattein ja tylsin ilmaisu, mutta en keksi osuvampaa. Ei jälkeäkään eilisen ahdistuksesta ja eksyneestä olosta. Kaikki on mennyt hyvin. Kivasti.

Heräsin aamulla ja söin aamupalaksi leivän ja join vitamiinijuoman.
Lähdin jouluostoksille, ostin veljelle lahjan, kulutin ikuisuuden etsiessäni oikeaa huulipunasävyä äidille (hän käyttää aina punaista huulipunaa, mutta pitää olla tarkka, että sopii ihon väriin), ostin jotain jopa itselleni, vaikka rahat ei oikeastaan riittäisi. Tulin vaan niin iloiseksi saadessani jotain uutta, joten ajattelin, että menkööt. Hyvää joulua minulle.
Tulin kotiin ruokakaupan kautta ja ostin taas vain järkeviä ostoksia. Ei suklaata, ei jäätelöä, ei omenia eikä limua - ei edes light-versiota. Rahaakin meni vain kymppi. Miksen aina käy kaupassa yhtä fiksuna?
Söin vähän ruokaa, ja jälkkäriksi appelsiinin.
Lähdin salille ja tein kivan treenin käsille ja selälle.
Tulin kotiin.
Söin kaksi klementiiniä ja pesin hampaat.

Aika latteaa ja tylsää, mutta kivaa.

till the pain has gone

2008-12-06T19:31:00.004+02:00

Taas on hiljainen päivä. En ole enää varma miltä ääneni kuulostaa...
Jos sanon jotain, se kuulostaa luonnottoman kovalta ja säröiseltä, ja suljen suuni nopeasti.
Kaipaisin jotakuta, muttei ole ketään kelle voisin soittaa.

Kuitenkin olen jättänyt vastaamatta tahallani tänään kaikkiin isäni puheluihin, koska tiedän hänen saaneen kirjeen osastolta, enkä jaksaisi keskustella syistä hänen kanssaan. Tiedän hänen syyttelevän itseään ääneen minulle, enkä tahdo kuulla sitä. Hyvä kun enää edes tunnen koko miestä, miten hänen tekonsa olisivat voineet vaikuttaa yhtään mitenkään minun tekoihini?

Ja kuitenkin istun koko ajan huoneeni suojissa enkä mene keittiöön missä kämppis ja hänen poikaystävänsä ovat. En mene koska tulen niin kiusaantuneeksi. Tutustuin nopeasti molempiin, mutta koska en osaa ystävystyä, kaikki tutustumiset jäävät juuri sille tasolle. Voin moikata ja hymyillä, vaihtaa pari sanaa päivän säästä tai huonosti toimivasta uunista, mutta muutoin karkaan huoneeseeni tai ulos lenkille, en osaa jäädä seurustelemaan kauemmaksi aikaa.
En edes tunne näitä ihmisiä keiden kanssa asun!

Olen väsynyt ja yksinäinen, mutta kuitenkin pelkään muiden seuraa. Menetän ne harvat tärkeät ihmiset elämästäni yksi toisensa perään, kun en osaa enkä jaksa avata itseäni kenellekään. Ymmärrän kyllä, ettei kukaan pysty yksipuoliseen ihmissuhteeseen, enkä syytä ketään muita kuin itseäni siitä, että olen ajautunut kaikista ystävistäni niin kauas. Olen vain niin onneton sosiaalisessa kanssakäynnissä. En pysty luottamaan, enkä ottamaan vastaan muiden luottamusta, olen niin käpertynyt itseeni, etten jaksa keskittyä muiden huoliin vaikka minun kuuluisi.

Olen ihan hukassa jopa vanhojen ystävieni kanssa, niiden, joita ennen näin päivittäin ja joiden kanssa pystyin jakamaan kaikki asiat. Nykyään kun tapaamme, tilanne on vaivaantunut ja jäykkä. Vain alkoholi tuntuu rentouttavan, ja aamulla surettaa taas.

Hävettää muutaman viikonlopun takaiset tapahtumat, hävettää ihan tolkuttomasti. Niin paljon, etten mitenkään haluaisi palata kotiinkotiin, koska jos joku niistä tunnistaisi minut, tai jos X on puhunut asiasta, en tiedä kestäisinkö.
Olin tosi epälojaali sellaista ihmistä kohtaan, jonka ajattelen yhdeksi parhaimmista ystävistäni.
Koko tapaus oli jo ilman sitäkin uskomattoman turhauttava ja polki itsetuntoni täysin maahan.
Voi luoja, että olen idiootti!

Tarvitsisin jatkuvasti jonkun pitämään minua hyvänä, pitelemään sylissä ja antamaan minulle turvaa, mutta itse en pysty antamaan mitään takaisin.
Tähänastiset mieskokemukseni ovat olleet huonoja, likaisia tai muuten vain ahdistavia. Olen kykenemätön, kylmä ja riittämätön. Kaipaan kosketusta ja lähellä oloa, mutta ahdistun, kun minun pitäisi itse tehdä samoin. En osaa antaa itsestäni mitään, inhoan alastoman kehoni jokaista osaa ja inhoan mieltäni joka on saastunut ja sekaisin.

Olen niin viallinen. Häiriintynyt, tunnevammainen, osaamaton, ahdistunut, elämään kykenemätön, naiivi. Mitä muka tein väärin? Miksen voi vaan olla kuten muut??

Ahdistaa. En saa edes itkettyä, vaikka sisällä tuntuu niin hirveä pakahtuneisuus, haluaisin sen vain ulos! Olisipa joku joka pitäisi sylissä, muttei odottaisi mitään muuta...
Kirjoitan ihan sekavia.
Oikeasti. Syömiset aivan nappiin ja liikkunut olen myös hyvin. Päivä oli kaunis ja olen muuten vain ihan kummallinen. Joudun jatkuvasti ihmettelemään omia valintojani ja itseäni.

Jos vain menisin nukkumaan. Kaksi viikkoa lomaan.

pass me

2008-12-05T18:03:00.004+02:00

Päivä on ollut hyvä, lukuunottamatta aamuista tapaamista psykologin kanssa.
En saanut sanottua mitään ja olin vain tympeä ja turhauttava. Ainoat lauseet, jotka pystyin muodostamaan, olivat 'en tiedä', 'joo', 'ei' ja 'ihan sama'. En osaa enää puhua hänelle, en mitenkään enää halua avautua, vaikka kaipasin niin kauan jotakuta kenelle kertoa itsestäni. Nieleskelin kyyneleitä koko tunnin, ja siinä vaiheessa suljin silmäni kun hän ehdotti, että voisin vaihtaa poliklinikkaa.
Näinkö nopeasti hän luovutti? Näin nopeasti tahtoi eroon minusta.
'Ihan sama.'

Mutta muuten kaikki on mennyt hyvin. En jaksanut raahautua kouluun aamulla, joten menin tapaamisestani suoraan salille ja viihdyin. Treenasin pitkään, mutta rennosti ja harmitus hävisi.
Kouluun menin iltapäivällä yhdeksi tunniksi, koska oli pakko suorittaa koe. Ja kuinka helppo koe? Naurettavan.

Olen syönyt pirun fiksusti, paljon proteiineja ja sopivasti hiilihydraatteja, muutamia manteleita ja vihreää teetä. Ostin kaupasta pelkästään terveellisiä ja monipuolisia ruoka-aineita, en sortunut mihinkään typerään, ja maksoin ostokseni ylpeänä.
Ei tee edes mieli ahmia.

before the second show

2008-12-03T19:19:00.004+02:00

Söin iltapalaksi kolme klementiiniä ja koin mielipahaa ja katumusta. Kolme klementiiniä?
Kaloreita on alle 1300, ei pitäisi surra.

Olin tänään hetken hysteerisen iloinen, nauroin lujaa ja jatkuvasti, kikatin ja sain muut ihmettelemään lujaa vastakohtaisuuttani eiliseen verrattuna. Nauroin ja puhuin kovalla äänellä, levittelin asioitani hieman liian avoimesti.
Mikä sosiaalinen krapula minut valtasikaan bussissa iltapäivällä, oloni on jotenkin liattu.
Mielialat heittelee, mutta ehkä se tosiaan johtuu vuodenajasta.

Tunnistan kolme tunnetilaa.
Pohjattoman surullisen yksinäisyyden.
Ylitsevuotavan liioitellun ilon, suorastaan maanisen.
Tyhjyyden kun mikään ei tunnu oikein miltään ja kaikki tuntuu menettävän merkityksensä.

Mihin ihmeeseen hävitin rauhan ja onnen tunteen, mihin kadotin naurun ilman katumusta?
Kuinka väsynyt olenkaan, ihan fyysisesti. Ja kuinka loppu, henkisesti.

Nohhoh, kuinka henkevää. Menen suihkuun ja yritän puhdistaa ajatukseni.

why so serious?

2008-12-02T15:52:00.004+02:00

Olin niin väärässä, tänään ei tosiaan ole ollut parempi päivä. Olen edelleen ihan orpona, ja olen ollut koko päivän täydellisen rättiväsynyt, nukahtelin koulussa tunneilla enkä tajunnut oikein mitään mitä ympärillä tapahtui. Lähdin pois kaksi tuntia ennen koulun päättymistä ja nukuin bussimatkan.

En osannut puhua mitään kenellekään, ärsyynnyin ihmisten juttelusta ja tuijottelin yksinäni kattoa tehdäkseni selväksi, etten kaivannut heidän seuraansa.
Olen ihan ristiriitainen. Valitan yksinäisyyden tunteestani ja painostavasta hiljaisuudesta, mutten kuitenkaan tahdo keskustella kenenkään kanssa, ja oikeasti olin todella tyly kaikille koko päivän.

Heräsin viideltä salille. Syönyt olen vain vähän.
Miksi masentaa?